Saaran päiväkirja, hoitajana Veera

FEITICEIRA alias Saara

* Rotu: Connemaranponi
* Syntynyt: 12.7. 1995, 13-vuotias
* Säkäkorkeus: 140 cm
* Koulutustaso: kouluratsastus helppo A, esteet 60 cm

* Parhaat puolet ratsuna? Todella notkea ja ketterä, osaavalla erittäin hyvä kouluratsu josta saa paljon irti
* Huonoimmat puolet ratsuna? Saattaa kuumua liikaa ja uhata lähteä käsistäkin

Lyhennelmä luonteesta:
Kuvankaunis Saara on tallin diiva ja kuningatar. Saara onkin aikamoinen tuliluonne, on sen keskittymiskyky silti erinomainen ja se rakastaa esitellä itseään ja tehdä parhaansa, ihan vain päästäkseen palkintojenjakoon poseeraamaan. Ei sovi aivan aloitteleville ratsastajille raisuutensa takia.
Hoitaessa Saara osaa olla hyvin väliinpitämätön. Tamma pitää aina, siis aina, sitoa kiinni vaikka kahdella umpisolmulla, sillä tämä neiti karkaa todella melkein mistä vain.
Leikkimielisissä ratsastuskisoissa neidon nopeus on miltei jotain voittamatonta, Saara laittaa koko mahanalusen täyteen jalkoja ja pinkoo pujotteluradankin läpi niin että tolpat vain humahtavat.. Aika ajoin kannattaa Saaran kanssa muistaa myös ihan vain rauhalliset kävelylenkit, jotta tamma muistaa ettei satula selässä ole komennus painaa tukka putkella menemään.

Hoitajana, yksityispalvelijana tai miksi Saaralle omistautunutta tallityttöä halutaan kutsuakkaan, toimii Veera.

Siinä se seisoi. Vaajan hevostilan tallirakennus. Emmin hetken jännityksen vuoksi ja kiristin hieman raidallista kaulahuiviani. Kirpeä syystuuli heilutteli hiuksiani. Kipristelin varpaitani tennareitteni sisässä. Ei työt tässä seisomalla etenisi, mutta aika kylläkin. Hengitin syvään ja lähdin parkkipaikalta katsoen ensimmäistä tallirakennuksen ovea kohti. Mennessäni ovista sisään tunsin tutun ja kotoisan tuoksun, hevosen huumaava tuoksu, joka kertoi että nyt ollaan siellä missä pitääkin. Katselin ympärilleni kiinnostuneena ja huomasin miltei saman tien naisen, joka lakaisi käytävää. Tehtävä oli jo selkeästi viimeistelyssä. Naisella oli yllään vihreä hame ja pitkähihainen, hieman hametta vaaleampi paita. Kuparisen väriset kihaat laskeutuivat putouksen lailla olkapäitä pitkin alas. Nainen käännähti ja huomasi minut, hymy levisi heti kasvoille kun hän puhui
’Moikka! Oletkos tullut tutustumaan hoitsuun vai muuten vain katselemaan? Mä olen muuten Pauliina.’ Hymyilin ja vastasin
’Hei, mä oon tullut tutustumaan Saaraan, mä aloitan sen hoitamisen. Ja mä olen siis Veera’.
’Jaa, en olis tiennytkään, kun nyt on yksi tyttö käynyt hoitamassa sua ennen. Tosi mukavalta vaikutti’ Pauliina seisoi hetken mietteliäänä paikoillaan, virne kasvoillaan. Sitten hän havahtui ja jatkoi
’Saara on ulkona, tuosta käännyt tuonnepäin ja sitten jatkat hetken suoraa ja sitten näetkin jo sen tarhan, se on sellainen kimo tamma’ Pauliina huitoi käsillään ilmaa osoittaen minulle mihin minun tulisi mennä
’Mene tuolta, niin näet mikä karsina on Saaran. Sitten haet hevosen sisään, se ei muuten ole välttämättä kauhean yhteistyöhaluinen heti alkuun. Sitten harjaat sen…’ Pauliina jatkoi touhujansa. Lähdin kävelemään siihen suuntaan johon Pauliina oli kertonut että minun tulisi mennä. Löysin heti oikean karsinan.

Menin ulos tallista ja suuntasin kohti Pauliinan osoittamaa suuntaa, jossa kuulemma sijaitsisi Saaran tarha. No, melko pian sen löysinkin ja katselin aitaan nojaten tammaa arvioiden. Tamma tuijotti minua takaisin, sen silmistä näkyi myöskin arviointi, mitäköhän tamma minusta tuumasi?
’Hei Saara, mä oon Veera, sun uus hoitaja. Olet aika nätti, tiesitkös?’ puhelin tammalle rauhalliseen sävyyn. Lauseeni päätteeksi Saara pärskähti ja otti pari näyttävää sekä lennokasta raviaskelta. Hulluksi se varmaan minua luuli kun niin tyhmiä kyselin. Kävelin portille ja otin maasta riimunnarun. Joskus saattaa tulla hevosten kanssa sellainen ongelma, että kun itse menee tarhaan niin meinaa tarhailijat tulla samaan aikaan ulos, mutta nyt ei ollut sellaisesta tietoakaan. Tarhassa kiersin aitaa pitkin, hitaasti kohti Saaraa. Kun olin melkein sen kohdalla, se otti pari raviaskelta kauemmas ja jäi siihen odottamaan. Lähdin taas aitaa myötäillen kiertämään tarhaa, ja kuinka ollakaan, Saara toisti temppunsa. No tätä jatkui tämän jälkeen vielä kolme kertaa, mutta sitten sai tamman houkuteltua luokseni rapistelemalla taskussa ollutta tyhjää karkkipussia.
’Sorry, beib, mut karkit ei oo hyväks sun vatsalle’ napsautin riimunnarun kiinni riimuun ja otin pari askelta ennen kuin pysähdyin. Näin testasin seuraako Saara. Saara otti askeleen. Lähdin jatkamaan matkaa ja Saara seurasi kiltisti. Vähän se katseli ympärilleen ja annoin katsellakkin, näin sain myös itse katsella puutarhaa.

Päästyämme tallin kohdalle osasin mennä jo ovesta, joka johti juurikin Saaran karsinan viereen. Huomasin, että harjausvälineet olivat ilmestyneet karsinan viereen, luultavasti Pauliina oli avustanut minua. Talutin Saaran karsinaansa ja sidoin kiinni karsinaan, sillä muistin että niin piti tehdä. Kävin ottamassa harjaustarvikkeet karsinan oven vierestä ja kun käännyin Saaraa kohti, seisoi tamma viattoman näköisenä solmu auki, riimunnaru suussaan. Saara sylkäisi riimunnarun pois suustaan. Kävelin tamman viereen ja laskin muut tavarat maahan paitsi riimunnarun otin käteeni. Hymähdin tammalle
’Ai niin, sähän ootkin tää veikko joka täytyy sitoa kunnolla’. Sidoin nyt sitten tamman kunnolla, niin että ei poni ihan nopeasti irti pääse.

Aloin harjata Saaraa pitkin harjanvedoin. Aluksi se hieman kääntyili ja vääntyili, mutta kun tajusi että ei saavuttanut sillä mitään, ei saanut edes työtäni hankalammaksi, niin se lopetti. Saara oli hieman herkkä vatsasta ja kyljistä, niin kuin tammat yleensäkin, mutta antoi silti harjata nekin paikat hyvin. Olin juuri kumartunut ottamaan Saaran vasenta etukaviota, kun kuulin karsinan ulkopuolelta tervehdyksen
’Hei, sä taidatkin olla Veera, kun Saaran karsinassa oot?’ vastausta odottamatta ruskeahiuksinen nainen jatkoi
’Mä oon siis Janna, puhuit mun kanssa puhelimessa sillon aikaisemmin tänään, aamupäivästä muistaakseni. Kuinkas on sujunut?’ Hymyilin ja vastasin
’Hei vaan, Veerahan mä oon. Ihan hyvin on sujunut, aloitin ehkä kymmenisen minuuttia sitten tän harjaamisen’. Janna nyökkäsi ja sanoi minulle jo puoliksi matkalla
’Mä meen soittaan nyt tonne sisälle taloon yhen puhelun. Sitten kun päätät lähteä, niin tuu talon kautta, voit raportoida vielä kuinka sujui’. Heilautin kättäni hyvästiksi ja Janna olikin jo poissa.

Jatkoin kavioiden putsaamista, mikä sujui ihan suht hyvin. Takajalat Saara nosti itse ja etujalkoja sain vähän enemmän työstää. Kaviot olivat siistit ja melko puhtaat. Kun tuli pään harjaamisen vuoro, oli Saara vähän sitä mieltä, ettei minun tarvitsisi koskea sen päähän. Kuitenkin kun harjasin sen pään päättäväisesti, ei se sitä jaksanut ylhäällä turhaan pitääkkään.

Saaran väriltään hieman ruskeaan menevä harja sojotti sinne tänne. Selvitin ja kampasin harjan huolellisesti, ja harja muuttuikin siistiksi helposti. Häntä ei – ihme kyllä – ollut takussa juuri yhtään. Siistin senkin kuitenkin puista varisseista lehdistä ja viimeisistä heinän siemenistä. Niitä ei enää pian olisi, heinän siemeniä. Otin vielä harjan käteen ja harjailin jo melko puhdasta hevosta ajatuksissani.

Salpasin karsinan oven sisältäpäin ja vapautin tamman riimustaan. Karsinassa ei ollut enää harjoja tai riimua. Istuskelin karsinan nurkassa. Annoin Saaran liikkua karsinassa vapaasti mielensä mukaan. Se kääntyi monta kertaa poispäin minusta. Annoin silmäluomieni lipahdella alaspäin. Nukahdin, ehkä viideksi minuutiksi. havahduin lämpimään puhallukseen kasvoillani. Hymyilin Saaralle ja nousin ylös.
’Kiitos kun herätit, mun täytyykin jo mennä’. Hyvästelin tamman rapsutuksin ja taputteluin ja nousin ylös. Poistuin karsinasta ja tarkistin oven olevan lukossa.

Kävelin kohti omakotitaloa joka näytti kotoisalta, kutsuvalta ja houkuttelevalta näin viileässä syysillassa. Juoksin melkein koko matkan tallilta talon ovelle, en ollut pukeutunut tarpeeksi lämpimästi iltaan nähden. Koputin oveen kolmesti ja kokeilin kahvaa. Menin sisään ja riisuin kengät jalastani. Sipsutin pois eteisestä ja huhuilin
’Hei, Veera täällä. Onko täällä ketään?’ Eteeni ilmestyi komea mies joka vastasi minulle
’Hei, onhan täällä minä ja Janna’. Hymyilin ja kysyin hieman kiusoittelevaan sävyyn
’Selvä, kukas sä sitten oot?’ Mies tajusi unohtaneensa esittäytyä ja korjasi tilanteen ojentaen kättään
’Mikko’. Tartuin käteen ja hymyilin, taas. Hymyileminen on kivaa.
’Hei Mikko. Missä Janna on tarkalleen ottaen, kun mä tulin raportoimaan sille miten mulla meni’
’Täällä’ liittyi kolmas ääni keskusteluumme. Janna käveli Mikon viereen, katsoi minua ja kysyi
’No? Kuinka meni? Oliko Saara kiltisti?’
’Olihan se kiltisti, mutta kyllä vielä aikaa menee että se mut hyväksyy. Ihan mukava tapaus ja nätti ku mikä. Kuinka pian voin tulla hoitaan sitä uudelleen?’ kysyin Mikolta ja Jannalta. Heissä oli samaa näköä. Ennen kuin kumpikaan ehti avata suutaan, jatkoin vielä kysymykselläni
’Ootteko te sisaruksia?’. Mikko vastasi myöntävästi ja Janna jatkoi
’Joo. Hoitamaan voit tulla usein, mutta kunhan et näännytä itseäsi. Jo huomenna voit tulla uudestaan jos tahdot’
’Hyvä…’ lauseeni jäi kesken kun kännykkäni alkoi väristä taskussani. Luin tekstarin nopeasti ja jatkoin
’..huomenna me varmaan sitten nähdään, jos äiti päästää. Nyt mun täytyis kuitenkin mennä, koska äiti oottaa mua parkkiksella’. Hyvästelimme toisemme ja sitten palasin eteiseen kenkieni pariin.
’Adjöööö!’ sanoin vielä kerran ja juuri ennen kuin astuin ovesta ulos, näin kaksi koiraa. No, ehtisin tutustua niihin ensikerralla, aivan kuin tallin vuohiinkin. Suljin oven perässäni ja kiiruhdin parkkikselle. Lysähtäessäni autonetupenkille äitini katsoi minuun odottavasti
’Niin…? Minkälainen päivä oli? Entäs se hevonen?’. Ajaessamme pois tallialueelta katsoin tallirakennusta, niin kauan kunnes se katosi näkyvistä. Vedin syvään henkeä, ja siitä alkoikin sitten selvennys äidille tämän päivän tapahtumista.

// En ehtinyt oikolukea kun sisko tuli taas häätään koneelta. Oikeastaan, tunti sitten se viimeks pyys päästä koneelle, että enään en voi kieltäytyä noiden vaativien silmien alla \\

Moi Veera ja kiitos ekasta hoitotarinasta koskaan!

Sulla ja Saaralla näytti tuo yhteistyö sujuvan hienosti, vaikka tamma kokeilikin pikkaisen pomottaa sinua. Veikkaan että kimolla kestää jonkin aikaa kiintyä uuteen ihmiseen, mutta olen takuuvarma että jos jaksat Saaran kanssa puuhailla niin homma tulee olemaan aivan bueno. Tamma oli hirmuisen siisti ja kiilsi kuin marmorikuula, hyvin olit neidin harjaillut. Katselin illalla vielä että neidin harjoja ja muita varusteita voisi hitusen putsailla, jos sen viitsisit tehdä joku päivä niin olisi hurjan hyvä juttu.

Kirjoitusasustasi sanoisin sen verran että tosi siistiä jälkeä. Hyvää, virheetöntä ja sujuvaa, oikein ilo lukea. Hyvä että törmäsit jo ekana päivänä kaikkiin tallin työntekijöihin, meiltä voi oikein mielellään kysyä apua - Mikkokin lupautui antamaan hoitajille jossain vaiheessa vaikka yksityistunteja vastineeksi tallitöistä jos joku haluaa.

Mutta sitten tärkeimpään, pisteytykseen Ansaitsisit vielä näiden pisteiden lisäksi papukaijamerkin hyvästä työstä.

Tarinasta annetut pisteet: 10
Kokonaispistemäärä tililla: 10

Happy Halloween, belive it or leave it
Tänään oli ollut koulussa taksvärkki, ja olin jäänyt kotiin hommiin. Kun työt oli tehty ja ennen yhtä, olin päättänyt lähteä tallille Saaraa moikkaamaan ja tutustumaan talliin ylipäätänsäkin lisää, janosin tietoa ja taitoa, kiinnostaa niin paljon. Istuskelin bussissa ja katselin ohi vilahtelevia maisemia ikkunan lasin läpi, aina silloin tällöin lyödessäni poskeni siihen kiinni bussin pomppiessa kuoppaisella tiellä. Olin unohtanut kuulokkeet eilisten farkkujeni taskuun, joten en voinut kuunnella musiikkia kännykästäni. En ollut kuitenkaan asiasta pahoillani, vaan seurasin puolihorroksessa muiden ihmisten tekemisiä, puheita ja mietin joidenkin suhteita toisiinsa. Bussi notkahti ja heräsin horroksestani tajuten että nyt on minun pysäkkini. Poistuin bussista luoden viimeisen silmäyksen matkustajiin ja hymyilin mietteilleni heitä kohtaan. Puistelin päätäni ja lähdin liikkeelle vasta bussin jatkettua matkaa. Kävelin reippaasti talliin toivossa löytää sieltä joku, ja niin teinkin.

Pauliina oli selkä minuun päin puhumassa puhelimeen. Hän kääntyi ja vilkutin Pauliinalle. Hän vilkutti myös ja lopetteli puhelunsa rauhassa. Sen jälkeen vaihdoimme pari sanaa.
’Hei, oletpas sä aikasin tallilla! Oliko koulua tänään?’ Pauliina kysyi lämpimään äänensävyyn.
’Ei, tänään oli taksvärkki’ selitin ja jatkoin ’Voinko mä auttaa hommissa?’ Pauliina vastasi nauraen
’No tietenkin voit! Tulit muuten hyvän aikaan, mun täytyisi käydä kohta puoliin nopeasti kaupungilla, että ehtisitkö tuurata mua hetken?’ Pauliina jatkoi huomattuaan kysyvän ilmeeni ’Siis ihan perus hommia, karsinoiden putsausta ja käytävien lakaisua. En mä kauaa viivy, joten et tuu ainakaan pitkäks aikaa toimeettomaksi.’
’Selvä, voin mä auttaa’ tarjouiduin ja jatkoin saman hengen vetoon ’Tuota noin, voisinko mä ostaa tallipuodista vähän tavaraa?’
Pauliina katsoi minuun hymyillen ’Tietenkin, mennäänpä vaikka heti yhdessä tutkimaan. Ei mulla kauhea kiire oo, ja tuskin sulla tuntitolkulla aikaa menee’ Pauliina pikemminkin totesi kuin kysyi.

’Hmm… Ihania nää kaikki, nyt en osaa päättää mitä otan!’ ähkäisin tutkiessani tallipuodin anteja. Pauliina virnisteli minulle nurkassa ja minä tutkin puodin läpikotaisin. Aika nopeasti kuitenkin pääsin lopputulokseeni. Olin päättänyt ostaa pölyharjan, sellaisen pinkin. Sitten siihen kaveriksi pinkin nylonriimun vaikka mieleni olisi tehnyt mieli nahkaista, mutta kun rahat ei riittäneet, niin päätin hankkia sen myöhemmin. Ostokseni tekivät yhteensä 9, sillä 6 + 3 olivat kehnon matikkapääni mielestä 9, ja siihen tietoon tyydyin. Pauliina otti maksun ostoksistani.

Pauliina näytti minulle mistä löydän kottikärryn ja talikon. Pauliinan lähtiessä kaupungille asioilleen jäin minä tyhjään talliin. Vein ostokseni ja laukkuni oleskelutilaan. Olin saanut Pauliinalta ohjeistusta että mikäli vuohitytöt Vieno ja Kaino käyttäytyvät liian läheisesti karsinoiden siivoamisessa ja häiritsevät touhua, voi ne laittaa hetkeksi omaan karsinaansa. Hevoset olivat ulkona tarhoissa, joten talli oli hyvin hiljainen. Aloitin Vienon ja Kainon karsinasta.

Hiljalleen olin saanut joka karsinan putsattua, ja olin vienyt työskentelyvälineeni paikoilleen. Lakaisin lattian, mutta melko usein sain kumartua Vienon tai Kainon puoleen jakamaan rapsutteluja, eivät ne ymmärtäneet miksi joku haluaisi lakaista lattiaa kun vaihtoehtona oli niiden helliminen. Hymyilin Kainolle, joka lipaisi käsivarttani kielellään.
’Sinulla on sama nimi kuin mun jo edesmenneellä mummollani.Tai oikeastaan isomummolla. Mukava tyyppi, oot varmasti säkin’ puhelin Kainolle rauhallisesti. Jotenkin Pauliinan kaupungilla olo tuntui yllättävän pitkältä ajalta, olin saanut alle kolmessa vartissa karsinat putsattua ja lakaisuun meni noin viisitoista minuuttia. Mietin että mitähän voisin tehdä, kello oli vasta kahtakymmentä yli kaksi. Ajattelin että Saaran voisi noutaa ehkä vasta neljän maissa, ja näin ollen minulla riittäisi aikaa esimerkiksi korjata Saaran toimesta järsitty Pennyn loimi. Santtu oli pyytänyt minua tekemään sen, kun oli itse sen joutunut jo monesti korjaamaan samasta paikkaa. Niinpä olin ottanut vähän tabascoa kotoa mukaan, en tiedä hevosista, mutta kaneilla ainakin lopettaa järsimisen. Menin siis oleskelutilaan ja hain Pennyn loimen juuri sieltä missä sen olin viimeksi nähnytkin ja istuin lattialle. Vedin laukkuni viereeni ja kaivoin sieltä neulan ja lankaa. Aloitin työni, jonka tein ajan kanssa ja huolella, olihan tämä toivottavasti viimeinen kerta kuin loimi tuolta paikkaa korjattaisiin. Kun lopputulos miellytti silmää, laitoin neulan ja langan laukkuuni ja kaivoin sieltä lasipurkin jossa oli vettä ja tabascoa. Väri ei tarttuisi loimeen veden ansiosta, siksi sitä olin laimentanut. Sivelin loimeen paikatuille kohdille tabascoa.

Pauliinan palatessa tallille joimme kaakaota ja puhuimme tallitöistä, hevosista ja eläinten homeopatisista hoidoista. Aikaa kului paljon ja lopulta Pauliinan katsottua kelloonsa hän parahti, sillä hänellä olisi jokin meno johon hänen olisi lähdettävä. Pauliinan lähdettyä oleskeluhuoneeseen tuli uusi kasvo, Santtu joka oli menossa liikuttamaan Pennyä. Mekin pulisimme vähän aikaa. Santtu vaihtoi ratsastusvaatteet päälle sillä välin kun minä lisäsin eri huoneessa vaatetta. Palatessani oleskelutilaan, Santtu oli jo lähtenyt.

Menin Saaran ja Pennyn tarhalle. Kello oli nyt kymmentä yli neljä, joten katsoin hyväksi ottaa Saaran mukaani kävelylle. Ratsastaa en Saaralla vielä saisi, mutta taluttaa kylläkin. Penny oli jo viety ja Saara mutusteli heinää tarhan portin vieressä. Sain taas vähän aikaa houkutella Saaraa ennen kuin sain sen kiinni, mutta onnistuin kuitenkin nopeasti. Laitoin riimunnarun kiinni riimuun ja lähdin taluttamaan tammaa kohti metsää.

Talutin hieman vastahakoisesti perässä kulkevaa Saaraa, joka aina silloin tällöin yritti laskea päänsä välipalan toivossa, tosin Saaran työ ei tuottanut tulosta toimestani. Tamma katsoi minua syyttävästi aina kun sen ruokailuyritys meni pieleen. Kävelimme hitaasti metsikössä polkuja pitkin, mutta emme menneet pitkälle, vaan käännyimme takaisin ja kokeilimme uutta reittiä, uudelleen ja uudelleen.

Metsä alkoi muuttua hiljaisemmaksi mitä syvemmälle me kuljimme. Lintujen laulu hiljeni ja lopulta loppui kokonaan. Puut kasvoivat korkeimmiksi, ellei lasketa kitukasvuisia koivuja, jotka olivat kasvaneet kieroon ja omituisiin muotoihin. Puut heittivät varjojaan maahan. Viereisestä pusikosta nousi lentoon rääkyvä varis, ja Saara hypähti polun sivuun ja tuuppasi minut kumoon. Säikähdin hurjasti, ja kaaduin raskaasti ranteeni päälle. Sitä vihloi noustessani ylös, mutta ei ollut käynyt pahasti. Kehotin Saaraa jatkamaan matkaa kanssani:
’Tule nyt, tyttö. Ei täällä mitään pahaa ole, tutkitaan vaan vähän yhdessä. Vietetään vähän yhteistä aikaa, kas näin’ puhelin Saaralle rauhallisesti ja sen korvat kääntyilivät sen kuunnellessa minua. Saara mulkoili minua epäilevästi, mutta seurasi minua vähän syvemmälle metsän siimekseen.

Minä rauhoitun nopeasti, mutta Saara sen sijaan ei. Se steppasi hermostuneesti paikallaan ja ja säikkyi varjoja ja oksien rasahtelua. Metsässä liikkui hiljainen ja hyinen tuulenvire, se hipaisi poskeani kuin kylmä käden silitys. Katselin ympärilleni astellessani eteenpäin kapeaa metsäpolkua, Saara köpötteli perässä. Riimunnaru kiristyi odottamattomasti katsellessani puiden runkoja sivuillamme. Peruutin pari askelta edelleen katseet kiinni puunrungoissa. Ne näyttivät ihan ihmisiltä, jotka olivat kasvaneet puiksi.

Tunsin Saaran turvan olkapäälläni. Katsoin tammaa, mutta se ei katsonutkaan minuun, vaan sen katse suuntautui suoraan eteenpäin. Saaran silmät olivat aivan auki, ja sieraimet laajentuneet. Käänsin hitaasti katseeni eteenpäin, kun Saarakin sinne tuijotti. Suoraan edessämme seisoi pieni tyttö, korkeintaan seitsemän kesäinen, valkoiseen hameeseen pukeutuneena. Hame oli siisti ja tahraton ja tytön hiukset vyötärölle ulottuvat ja vaaleat. Tyttö katsoi minua sinisillä, suurilla silmillään.
’Hei, ootko sä eksynyt?’ kysyin tytöltä, vastausta saamatta. Jatkoin kummastuneena
’Ootko sä okei?’ Tytön ilme ei värähtänytkään, se vain tuijotti lävitseni.
’Okei, jos sä oot eksynyt, niin tätä tietä seuraamalla pääsee lähimmälle rakennukselle, yhelle tallille. Ei oo pitkä matka tai mitään. Sieltä pääsee bussipysäkille ja näin. Mä ja Saara nyt mennään, heippa!’ sen sanottuani käännyin ympäri ja Saara kääntyi myös. Kävelin reippaasti eteenpäin ja katsoessani taakse, tyttö seisoi polulla, juuri siinä missä minä ja Saara olimme äsken seisseet. Tytön kasvoilla oli selittämätön ilme, melko ilmeetön. Saara katsoi taakseen myös ja hirnahti kimakasti. Samaan aikaan me pistimme juoksuksi, ja lujaa sitten mentiinkin. Kirjosin mielessäni sitä että en saanut ratsastaa Saaralla vielä, pelotti ihan kauheasti. Minä juoksin polkua pitkin ja Saara siinä vieressä polun ulkopuolella. Onneksi, sillä Saaran piti katsoa mihin jalkansa pistää ja hyppiä pienten puunrunkojen yli, sillä muuten neidin vauhti olisi ollut niin kova, etten olisi pysynyt perässä. Juoksimme ja juoksimme, kunnes saavuimme tallin pihaan. Taivas olikin jo tummunut, ja hämärä laskeutunut. Pysähdyin tallin oven edessä ja katsoi metsän renaan, mutten nähnyt mitään. Saarakin katsoi, mutta se hurjistui, nousi pystyyn ja riistäytyi käsistä. Saara suuntasi talliin, suoraan avoimesta ovesta sisälle karsinaansa. Menin perässä ja puuskutin tamman kaulaa vasten. Oli meilläkin ollut halloween maasto.

Hoidettuani ja punattuani Saaran perusteellisesti menin oleskelutilaan. Saaran huollossa olikin kestänyt kauan, sillä se oli ollut aivan hermona ja hikinen. Santtu oli kävellyt nopeasti karsinan ohi kummissaan ja kysellyt miten olin saanut hevosen niin hikiseksi taluttamalla. En ollut vastannut muuta kuin että Santtu ei tahdo tietää. Oleskelutilassa oli onneksi jo muita ihmisiä. Annika, Josu ja Santtu. Menin ikkunalle ja tervehdin heitä samalla kun katsoin ulos, metsänlaitaan. Siellä se taas seisoi, se tyttö valkoisessa hameessaan. Tyttö katsoi minuun, aivan kuin hän tietäisi että katsoin häntä. Sitten hän käänsi päänsä bussipysäkin suuntaan.
’Mitäs katselet?’ kysyi Santtu. Katsoin poikaan kalpeana
’Enpä mitään, ulos vain’ vastasin ja katsoin sinne missä tyttö oli seissyt. Nyt maisemassa oli vain tumma metsä.


// Tämä on niinkuin eilisestä, kun oli halloween. Loppuosa tarinasta käy hieman hikiseksi, tuli kiire kun pitää lähteä juuri Somerolle. Toivottavasti ei ole liian yliluonnollinen, vähän mietin että onkohan tämä nyt liikaa kirjoittaessani, mutta toivottavasti kelpaa \\

Oiii, hyvää ja kummitusmaista halloweenia hieman myöhässä ylläpidonkin suunnalta!

Ja ei tuo lievä yliluonnollisuus taita edes karvaa ylläpidon päästä, kuka sitä tietää mitä Vaajan maastopolkujen pimennoissa piilee.. Tarina oli oikein viihdyttävä ja poikkesi mukavasti hoitotarinoiden keskivertoarvioinnista, tuoden aitoa halloweenhenkeä pieneen punamultaiseen talliin! Kuka ties, kannattaa muunkin tallinväen pitää silmällä jos maastopoluilla vielä näkyy pieni vaaleahiuksinen tyttö..

Mutta jep jep, Pauliina kertoikin loimi-plus-tabasco-tempustasi, naurettiin tarhanlaidalla kun Saara yritti tavalliseen tapaansa imeskellä Pennyn loimenhelmaa, olisitpa nähnyt kimon primadonnan ilmeen! Sää alkaa olla sen verran kylmä että voit ihan reilusti loimittaa Saaran kun viet sen ulos. Ja jos vain viitsit sekä jaksat, niin mene Mikon pitämälle estevalmennustunnille kantamaan puomeja paikoilleen ja olemaan tarvittaessa apuna ja ratamestarina; miksetpä siinä samalla olisi kuunteluoppilaana.

Tarinan pisteytys 10 halloweenhengen ansiosta!
Pistetilanne tilillä 20

Nojailin aitaan ajatuksissani. Katselin Saaraa ja Pennyä jotka käyskentelivät tarhassa. Penny ei juurikaan huomioinut minua, mutta Saara mulkoili välillä.
’Saara hei, mä mietin et me ei enää lähetä maastoo ilman lamppua. Sit päätin et ostan täs joku päivä jotain kivaa sulle. Kuulostaako kivalta?’ kysyin tammalta, joka heilautti häntäänsä kysymykseni jälkeen. Saara oli juuri sellainen neiti, minkälaiseksi sen olin kuvitellutkin ennen ensimmäistä hoitokertaa. Olin seissyt tamman tarhan vieressä jo hyvän tovin, mutta en pystynyt hahmottamaan kuinka kauan. Penny oli kerran käynyt nuuhkaisemassa minua, mutta Saaraa ei sen sijaan kiinnostanut. Mokomakin jääkuningatar. Lunta oli satanut aikaisemmalla viikolla ja pakkasta oli muutama aste.
’Aattelin et voitais taas mennä tänään talutuslenkille, ku en vielä voi ratsastaa sulla. Mut jos mennää maastoo, ni me ei sit kyllä mennä samaan paikkaan kuin viimeksi, eihän?’ Penny pärskähti aivan kuin se olisi vastannut minulle. Minä hymähdin Pennylle
’Sori, mut mä tarkotin Saaraa, tota sun vieressä tönöttävää jääkimpaletta’. Samassa Saara päästi ilmoille kimeän hirnahduksen ja rupesi kirmaamaan pukkilaukassa tarhaa ympäri. Naurahdin hoidokilleni ja Pennylle, joka seisoi hetken keskellä tarhaa ja näytti siltä että se oli täysin hukassa. Tätä Pennyn neuvottomutta ei kestänyt kuin sekunnin pari ja se yhtyi tarhakaverinsa laukkaspurtteihin. Käännyin tarhasta tallia kohti ja kävellessäni tallille huikkasin vielä Saaralle:
’Mä tuun kohta, ni lähetää sit lenkille’.

Saaralla oli ollut päässään tarhassa sen vanha riimu ja nyt olin kaapillani laittamassa uuteen pinkkiin nylonriimuun karvapehmusteita. Kun olin saanut pehmusteet paikoilleen, napsautin pinkin narun kiinni riimuun. Vaikka en ollutkaan menossa ratsastamaan, laitoin kypärän päähäni, tosin lähinnä kypärälampun takia. En ollut vieläkään päättänyt reittiä, vaan aioin mennä mieleni mukaan.
No, okei – Saaran mielipiteet huomioiden. Kiristin kaulahuiviani hieman ja lähdin riimua ja narua kädessäni roikottaen kohti tarhaa.

’Saaraa… Tyttö, tule tänne. Ei mitään hätää, lähdetään yhdessä lenkille...Penny, nyt hiiteen, en mä aio ottaa sua vieläkään mukaan’ yritin saada Saaraa kiinni, mikä oli jo ennestään hankalaa, mutta Pennyn innokkuus vaikeuttia asiaa entisestään. Rapsutin kuitenkin Pennyä kaulasta hetkisen. Huomasin Saaran lähestyvän minua, ja heti kun astuin askeleen poispäin Pennystä, Saara meni kauemmas. Palasin Pennyn luokse, ja rapsuttelin ja silittelin sitä. Penny ei pysynyt kovinkaan hyvin paikoillaan, liikuskeli hieman, mutta huomasin kuitenkin että Saara tuli mustasukkaiseksi. Kehuin Pennyä maasta taivaisiin ja tunsinkin pian takanani Saaran lämpimän hengityksen. Jatkoin Pennyn parissa, ja tunsin pian kevyen, mutta vaativan turvan töytäisyn selässäni. Käännyin ympäri ja tartuin Saaran riimuun. Vaihdoin riimun pinkkiin ja lähdin taluttamaan Saaraa pois tarhasta. Ilman Saaraa olisi Penny varmasti tullut omine lupineen mukaan, mutta Saaran luimiminen ja potkuilla uhkailu pitivät Pennyn kaukana meistä kun menimme pois tarhasta. Jätin riimun tarhan viereen ja katsoin Saaraa silmiin.
’No, Saara, mihin mennään?’ kysyin Saaralta tavoittaen hetkeksi tämän katseen. Saaralla oli viisaat silmät. Lähdimme metsään kevyelle talvipäivän kävelylle.

Linnut lauloivat ja tuuli kulki metsässä teitään. Puiden oksilla oli lunta ja kaikki oli kaunista. Etenimme Saaran kanssa hiljaa ja rauhassa, pysähtelimme katselemaan metsää. Varpaita pisteli vähäsen. Kuljimme metsässä varoen ja hiljaa, taisimme molemmat nauttia näkymästä. Huomasin maassa jäniksen jäljet ja niiden vieressä helminauhaa muistuttavat tassunpainaumat. Kettu, muistelin. Kettu jättää tuollaisia jälkiä. Kävelimme Saaran kanssa rauhaisasti, vihdoinkin neiti oli rauhoittunut ja käveli tasaista käyntiä päätään riiputtaen steppaamisen sijaan. Jostain yläpuoleltamme kuitenkin tipahti lunta Saaran takaruumiille, ja Saara nousi pystyyn. Roikuin ohjissa menettäen tasapainoni, ja kaaduin kinokseen Saaran lähtiessä laukkaamaan eteenpäin hurjaa vauhtia. Roikuin perässä riimun narussa ja sain lunta suuni täyteen raahautuessani nelistävän hevosen rinnalla eteenpäin. Päästin irti hetken mukana roikkumisen jälkeen kun tunsin vihlovaa kipua olkapäässäni. En edes tajunnut päästäneeni irti, mutta niin kävi, sillä minä jäin makaamaan paikoilleni ja Saara nelisti poispäin häntä tötteröllä. Nousin polvilleni ja tartuin kädelläni vasempaan olkapäähän. Olin raahautuessani osunut luultavimmin johonkin kiveen. Parahdin kivusta ja irrotin otteeni olkapäästäni. Olin huolissani Saarasta, miten saisin sen kiinni? No, ei minun olisi tarvinnut murehtia, sillä tunsin turvan olkapäälläni, sillä kipeällä.
’Saara?’ Käännyin katsomaan hevosta. Saara tapitti minua viisailla silmillään. Nousin ylös ja huomasin, että olimme saapuneet aukealle, joka oli koskemattomalla, puhtaalla lumivaipalla kuorrutettu. Tai, ei meidän jälkeen nyt niin koskemattomalla. Hetken kaikki oli hiljaista, jopa olkapääni särky katosi hetkeksi. Hymyilin tammalle ja silitin sen hikistä kaulaa.
’Eiköhän lähdetä kotiin?’ kysyin. Talutin Saaran pois tältä kauniilta aukealta. Se hetki jäisi sydämeen ikuisesti.

Talutin Saaraa tarhalta talliin, olimme käyneet hakemassa aikaisemmin sinne jättäneeni riimun. Olimme käytävällä Saaran kanssa, menossa sen karsinalle.
’Hei Veera, maastostako sitä tullaan?’ tuttu miesääni kysyi tallilla. Käännyin ja näin Santun.
’Ai moi Santtu. Joo, kuinka tiesit?’ kysyin pojalta hymyillen. Santtu naurahti ja ojensi kätensä minua kohti. Hän otti hiuksistani kuusenneulasia ja sanoi
’Näistä’ Santtu katsoi Saaraa ja kysyi ihmetellen
’Kui sä oot saanu neidin tuohon kuntoon taluttamalla?’ Virnistin Santulle ja sanoin
’En mä vaan lumi’ jätin Santun miettimään vastaustani ja talutin Saaran karsinaansa.

Hoidin Saaran perusteellisesti, kuivasin, harjasin, hoidin ja hellin. Ihmettelin sitä, että Saaran turpa eksyi hyvin useita kertoja olkapäälleni tai niskaan. Loimitin Saaran varmuuden vuoksi hikoilun takia, ettei se vilustuisi. Näin Jannan käytävällä ja sanoin tälle loimittaneeni Saaran ja Janna sanoi asian olevan ok. Olin aivan kuitti lenkin jälkeen, joten valuin karsinan seinää pitkin istumaan. Soitin äitini hakemaan minut, mutta koska matkassa kestäisi, ehdin vielä rapsutella Saaraa. Lopuksi halasin sitä ja kuiskutin sen korvaan jotain mitä en tässä kerro, oman joululupaukseni. Sitten lähdin parkkikselle, ulos pakkaseen, äitiäni odottelemaan.

Onpa Veera kiva kuulla sustakin taas!

Toivottavasti maastossa ei sattunut pahasti ja selvisit vain säikähdyksellä? Kaikki toki toivovat ettei tuollaista satu ainakaan toista kertaa, säikkyvän hevosen kanssa voi käydä pahasti (ja onneksi otit sen kypärälampun mukaan maastoon). Tykkään sun tavastasi kirjoittaa, pienet huomiot - kuten just noi ketunjäljet - tuo tarinaan sitä syvyyttä ja väriä.

Ja ai niin, saanhan mä onnitella suakin, kolmas hoitokerta eli ratsastusoikeus! Taisi tulla juuri sopivaan aikaan, Saara tuntuu siltä että se alkaa nyt vasta toden teolla luottamaan suhun. Hyvä niin. Toivottavasti nähdään pian uudelleen tallilla, pääset ratsastamaan Saaralla, ja toivon mukaan peset myös kuratarhoissa tahriintuneita riimujakin.

Pisteet 9
Kokonaispistemäärä tilillä 9

Lumipyry oli lakannut, huomasin tullessani bussista ulos. Hyvä vaan, eipähän kastuttaisi Saaran kanssa tänään. Lumi narskahteli ratsastuskenkieni alla, mutta lunta ei ollut paljon. Kävellessäni kohti tallia ajattelin tämän päivän ohjelmaa, pääsisin ratsastaman Saaralla. Ajattelin ihan leppoista köpöttelyä, tosin en ollut varma tunteeko Saara sanaa leppoisa. No, sen saisin selville tänään.

Tallissa Santtu puhdisti karsinoita. Tervehdin poikaa, ja vaihdoimme nopeasti kuulumisia. Santun piti tehdä vielä muutama karsina loppuun, ja hakea muutama hevonen sisään. Sovimme, että Santtu hakisi hevosia sisälle talliin ja minä puhdistaisin karsinat loppuun.

’Hei, tamma’ sanoin hellästi ykkös-karsinan vaalealle takapuolelle putsattuani karsinat loppuun. Takamus vaihtui kuitenkin päähän nopeasti, sillä kun olin ehtinyt karsinan sisälle, tunsin jo turvan laskeutuvan vasemmalle olkapäälleni. Hymyillen sanoin tammalle hiljaa
’Kiitos kysymästä, ei se ole enää kovin kipeä. Pieni mustelma vain’ käännyin kohti Saaraa ja jatkoin puhelemista silitellen siinä samassa tamman kaulaa
’Mietiskelin vähän…’ Saara pärskähti aivan kuin olisi kyseenalaistanut mietiskelyni, jatkoin silti
’…että tänään voitaisiin ratsastaa maneesissa. Sillai rauhallisesti, you know’ Saara hirnahti kovaa, kimeästi ja pitkään, tuntui siltä kuin se olisi nauranut minulle. Taputin tammaa kaulalle ja lähdin noutamaan ratsastuskamppeita ja harjapakkia.

Sidoin Saaran taas kiinni kunnolla kun aloitin hoitamisen. Harjailin tammaa perusteellisesti ja pälpätin hiljaa tasaista tahtia. Saara oli melko lailla aktiivisella tuulella, ei tahtonut seistä kauaa paikoillaan. Kavioitaan ei tamma olisi halunnut nostaa, mutta nosti kuitenkin hetken maaniteltuani. Hain tamman ratsastus varusteet karsinan eteen (ja samalla laitoin itseni ratsastuskuntoon), ja ihmettelin että tuleeko Saaralle mitään jalkoihin. En nähnyt ketään tallissa, joten laitoin Saaralle varmuuden vuoksi etujalkoihin hivutussuojat. Satulaa laittaessani Saara luimisteli ja näykki ilmaa, mutta en välittänyt siitä. Suitset Saara antoi laittaa ihan nätisti, ja kehuin tammaa paljon. Kun tarkistin että olin itse valmis ja ratsuni oli valmis, lähdin taluttamaan sitä maneesia kohti.

Kiristin satulavyön maneesissa ennen selkään nousua ja laskin jalustimet alas. Laitoin jalan jalustimeen ja ponnistin. Pääsin Saaran selkään kevyesti - olen oppinut hyppäämään isonkin hevosen selkään avutta. Säädin jalustinhihnat sopivan mittaisiksi ja kiristin satulavyötä reiällä. Sitten seisoimme Saaran kanssa keskellä maneesia hetken. Halusin nauttia siitä hetkestä. Saara ei tahtonut, joten se otti askeleen eteenpäin. Annoin Saaralle pohjetta himan, ja Saara lähti reippaaseen käyntiin. Kävelimme maneesissa jonkin aikaa pitkin ohjin, ja Saara köpötteli reippaasti eteenpäin. Kiristin satulavyötä vielä vähän. Keräsin ohjat ja hain hyvää tuntumaa Saaraan. Se kiemurteli hieman, mistä sainkin ideaksi mennä taivutuksia myöhemmin. Kävelimme ympyröitä, voltteja ja etenimme eri suuntiin asetettuina. Saara oli vilkkaalla tuulella, ja ei oikein jaksanut keskittyä. Sopivan aikaa käveltyämme kannustin Saaraa raviin ympyrälle. Saara lähti saman tien reippaaseen raviin ja minä sain hetken hakea sopivaa rytmiä kevennykseen. Heti pitkälle sivulle jatkettuamme Saara kiihdytti ja hyvä että pysyin mukana. ’Soo, ei näin kova kiire’ rauhoittelin tammaa, tuloksetta tietenkin. Menimme edelleen paljon ympyröitä. Menimme muutaman kerran pohkeenväistöä. Vaihdoimme suuntaa ja jatkoimme ravia edelleen ympyröitä tehden. Siirrettyäni Saaran käyntiin menimme jälleen pohkeenväistöä muutaman kerran, ja suht hyvin menikin, Saara vain ei jaksanut keskittyä. Lopuksi laukkasimme koko maneesia hyödyntäen, annoin Saaran mennä itselleen sopivassa vauhdissa, eli lujaa. Saaralla olisi virtaa riittänyt, mutta siirsin sen raviin, ettei se väsyttäisi itseään liikaa. Menimme loppuverkkaa ravissa ennen kuin tulin alas selästä ja taluttelin Saaraa maneesissa vielä hetken.

Riisuin Saaran kamat ja vein ne paikoilleen. Samalla laitoin Saaran riimut likoamaan ämpäriin, jossa oli lämmintä vettä. Sitten palailinkin jo Saaran karsinalle harjailemaan sitä puhtaaksi, vaaleissa hevosissa etenkin kun näkyi niin kovin paska ja kura. Saarassa oli puunaamista kerrakseen ja aikaa kului. Koska Saara ei ollut hikinen, en loimittanut sitä. Taputtelin Saaraa hetken ja jätin sen sitten lepäämään.

Mennessäni oleskelutilaan näin Santun joka hääri kaapillansa, tai oikeastaan sen sisällä.
’Moi Santtu!’ huikkasin pojalle, joka säikähti ja löi päänsä kaappinsa yläreunaan ja ähkäisi.
’Oi, sori’ sanoin pahoittelevaan äänensävyyn. Santtu kääntyi päätään pidellen ja vastasi
’Ai, moi Veera, onpas kiva nähdä sua’. Nauroin ja vastasin Santulle kikattaen
’Tarkoittanet varmaan kivuliasta?’ kävelin riimujen liotusämpärin luokse ja istahdin sen viereen lattialle harja kädessä. Samassa Oona tuli huoneeseen ja moikkasin häntä. Rupesin pesemään riimuja harjaa apuna käyttäen vesiämpärissä. En erityisemmin kuunnellut mitä Santtu ja Oona puhuivat, mutta jotain ne puhuivat kamelista, levottomista jaloista ja kaakaosta.
’Veera, haluutsä kaakaoo, Oona tekee’ Santtu kysyi minulta. Nyökkäsin ja kuulin Oonan sanovan
’Ai teenkö?’. Santtu vain nauroi.

Saatuani riimut puhtaiksi join kaakaoni Oonan kanssa jutellen ja minä siinä samalla puhdistin hivutussuojat. Puhuttiin hevosista ja Vaajasta, koulusta ja elämästä ylipäätänsäkin. Sitten Oonan täytyi mennä, ja minä jäin putsaamaan Saaran suitset ja satulan, satulavyöstä puhdistin karvat ja lian. Puunauksen jälkeen vein satulan ja suitset paikoilleen ja arvelin että voisi olla hyvä aika helliä tammaa vielä hetki. Silittelin Saaraa hetkisen, mutta sitten kiinnitin huomiota ruokakupin sotkuisuuteen, ja putsasin Saaran ruokakupin ja tarkastin veden saannin. Saara seurasi touhujani herkeämättä, ja silloin tällöin se tuuppasikin minua turvallaan kun kaipasi huomiota. Kun kaikki tuntui olevan kunnossa, halasin Saaraa ja kerroin sille että tapaamme taas pian, toivottavasti jo huomenna. Sitten livahdin ulos karsinasta, tarkistin oven salpauksen ja lähdin ulos tallista.

Rehkimistä tallilla
Mennessäni talliin ei siellä ollut hevosten lisäksi muita kuin Pauliina. Tervehdimme ja lupauduin siivoamaan karsinat sillä ehdolla, että saisin antaa Pauliinan kanssa hevosille ruuat. Pauliina myöntyi, ilmeisesti mielellään, ja aloitin uurastuksen. Pauliina oli vienyt jo aikaisemmin hevoset ulos, joten hän hoiti Vienoa ja Kainoa. Aika kului yllättävän nopeasti hyräillen ABBAa, Paramorea ja joululauluja. Pauliina pyysi minua viemään ulos Saaran ja Pennyn tarhalle heinää, ja niin teinkin. Jaoin heinät pieniin kasoihin ympäri tarhaa ja silittelin hetken Saaraa ja Pennyä.

’Onko vielä hommia?’ kysyin Pauliinalta.
’Ei varsinaisesti, jos katot pesukarsinasta et onko sinne unohtunu hevosten sieniä, ne pitää viedä paikoilleen. Mun täytyy kattoo että paljonko on rehua hevosille, että tietää sit ajoissa tilata lisää. Sä voit keksii jotain omaa tekemistä nyt, ja sit jos jossain vaiheessa raportoisit paljonko heinää on’ Pauliina kertoi minulle. Nyökkäsin ja sanoin
’Okei’ ennen kun lähdin kävelemään pesariin. Olihan siellä niitä sieniä. Palauttelin niitä sitten paikoilleen, kyllä niistä sai kaksi sylillistä koottua. Heiniä katsastaessani istahdin yhden heinäpaalin päälle. Voi että, kuinka houkuttelevalta tuntui hetkellinen silmien ummistus. Annoin periksi houkutukselle, nojasin taaksepäin ja lysähdin heinäpaalien päälle makoilemaan ja suljin silmäni hetkeksi.

Luulen että taisin torkahtaa hetkeksi sinne heinien sekaan. Noustessani sieltä heinien seasta nypin vaatteistani heinänkorsia, mutta en kovin tarkkaan. Ajattelin etsiä Pauliinan käsiini, jos hän vaikka keksisi lisää tekemistä minulle. Etsin tallista, talosta ja vasta sitten tajusin kiivetä tallin yläkertaan tallipuoti Kultaiseen Gramaaniin, jossa Pauliina täydensi hyllyjä. Hypistelin hetken kaupan tuotteita, ja iskin silmäni erityisesti tonttuvarusteisiin ja kulkusiin. Ratsastusloimikin olisi tarpeen. Mutta olin päättänyt, että säästän, joten tiesin, ettei niitä kaikkia lukuisia ihanuuksia ihan pian tavaroihini liitettäisi. Sääli.
’Moi. Ööm, heiniä oli melko hyvin, että ei ihan heti tule niistä pulaa’ kerroin Pauliinalle.
’Okei, hyvä, rehuja oli muutenkin ihan hyvin, että ensiviikolla varmaan kuitenkin lähetetään tilaus’ Pauliina sanoi minulle samalla kun räpelsi satulahuopia.
’Niin, että onko sulla jotain töitä mulle?’ kysyin Pauliinalta. Pauliina mietti hetken ja sanoi
’No, käytävät voisi lakaista ja vähän muutenkin siivoilla paikkoja. Mutta jos sä ne käytävät lakaset, ni sitten voit viettää aikaa Saaran kanssa. Onko sulla jotain suunnitelmia täks päiväks?’
’On, ajattelin juoksuttaa sitä, mutten ajatellu ihan hikeen asti ajaa. Mut sen verran että sujuu ja tulee liikuttua. Ja ehkä maastakäsittelyä muutenki’ sanoin Pauliinalle. Hän kehui minua
’Ihan hyvä idea. Maastakäsittely on hyvää luottamusharjoittelua’. Nyökkäsin.
’Ja koska Saara on nopea oppimaan, voit joskus koittaa opettaa sille jotain helpohkoja temppuja. Tänään ei välttämättä aika riitä, mut joskus kylläkin’ Pauliina opasti. Mielenkiintoni heräsi, sillä olen aikamoinen lukutoukka ja olen lukenut paljon hevosten koulutuksesta ja muusta sellaisesta. Erityisesti Bach kukkaterapia oli herättänyt mielenkiintoni, kun luin siitä kerran. Sain lakaistua käytävät hyvin nopeasti.

Löysin itseni hyvin pian taluttelemasta Saaraa maneesissa. Halusin lämmitellä sen lihakset kunnolla ennen juoksutusta. Saara eteni reippain ja innokkain askelin, pää ylväästi koholla. Hymyilin tammalle. Vein Saaran keskelle kenttää ja aloin ohjata sitä ympyrälle. Saara eteni reippaasti sopivan kokoiselle ympyrälle, ja annoin sen totutella siihen hetkeen. Sitten sanoin voimakkaalla äänellä ’Ravia’ ja Saara lähti heti vauhdikkaaseen raviin. Onneksi Saara pysyi ympyrällä hyvin. Huomasin pian, että harjoitus sujuu hyvin. Vaihdoimme pian suuntaa, ja Saara ravasi vielä innokkaammin.
’Laukka!’ sanoin. Saara ei kiinnittänyt huomiota, joten siirsin juoksutuspiiskaa hieman lähemmäksi hevosta, joka lähti heti rivakkaan laukkaan.
’Soojaah, ei noin lujaa’ rauhoittelin Saaraa. Annoin Sen laukata muutaman kierroksen, kunnes pysäytin ja ohjasin Saaran toiseen suuntaan. Sitten Saara sai laukata vielä toiseen suuntaan. Saara alkoi rentoutua ravissa, ja olin siihen tyytyväinen, kun se alkoi mennä muotoon.
’Hyvä, tyttö. Hieno Saara’ kehuin sitä. Vaihdoin liinan tavalliseen riimun naruun ja menimme hieman kosketteluharjoittelua. Koskettelin Saaraa narun päällä jalkoihin, mahaan, kylkiin, lavoille, kaikkialle, hyvin rauhallisesti. Tarkoituksena oli se, että Saara ei hätkähtelisi paljoa. Saara oli aluksi hyvin epäluuloinen, miksi sitä nyt pitäisi </i> koskea </i> kaikkialle? Saara hätkähteli, mutta rauhoittui kuitenkin sitten loppujen lopuksi. Lähdimme maneesista pois vasta sitten, kun tamma ei enää jännittänyt narua.

Vietin taas pitkän hetken Saaraa harjaillessani. Vasten suunnitelmaani, Saara oli hikinen, joten loimitin sen. Koska päivä oli kääntynyt illaksi, avustin Pauliinaa lakaisemalla jälleen käytävät ja hain päivän aikana ilmestyneet kikkarat pois karsinoista. Samalla olin katsonut kaikkien hevosten ruokakuppien kunnot, ja muutama oli todella sotkuinen, joten puhdistin ne lannanhakukeikkani jälkeen. Kelloa katsoessani päättelin, että vielä olisi liian aikaista jakaa iltaruuat, joten päätin pestä tallin nurkasta löytämäni vaaleat pintelit, jotka olivat aivan karseassa kunnossa. Saihan niitä sitten puunatakkin, ja lopuksi laitoin ne kuivumaan. Tallilla ei ollut tänään näkynyt kauheasti muita ihmisiä kuin Pauliina, Annikan tosin olin nopeasti tänään nähnyt. Seistessäni Saaran karsinan edessä Pauliina tuli puhumaan minulle
’Hevosille täytyisi antaa täs puolen noin vartin päästä ruuat, niin jos tuut opiskeleen et miten ne laitetaan?’ Myönnyin heti.
’Juu, ehdottomasti, mennään vaikka heti’. Sitten me menimmekin laittamaan niitä ruokia yhdessä, Pauliina opetti minulle hyvin tarkasti.

Jaoimme ruuat yhdessä, aloittaen Saarasta, joka potki malttamattomana karsinan ovea. Viskin ruokakupin putsasin jo toistamiseen tänään; taas sain kärrätä sieltä paskaa pois. Kun ruuat oli jaettu, lakaisin käytävät taas. Sitten hyvästelin Pauliinan ja Saaran karsinan ohi kävellessäni huikkasin Saarallekkin hyvät yöt ja hei heit. Kävelin mustaan yöhön, jossa tähdet tuikkivat kauniisti. Arvatkaa vain, myöhästyinkö bussista liiallisen tähtienkatselun seurauksena? Onneksi äiti haki minut sitten.

’Penny hyvä, älä nyt yli jyrää!’ huudahdin tammalle joka oli tullut varsin innokkaasti minua tarhan portille vastaan. Annoin katseeni kiertää tarhassa, mutta Penny oli ainoa hevonen joka siellä oli.
’Mihinkäs sä oot Saaran hukannut?’ kysyin tammalta, joka ei kyennyt antamaan minulle vastausta. Silitin Pennyn kaulaa ja käännyin kohti tallia. Menin sisälle, ja siellä Saara olikin, karsinassaan. Janna tuli seisomaan vierelleni kuin tyhjästä.
’Saaralle vois olla paikallaan semmonen kouluratsastustreeni tänää’ Janna kertoi ja jatkoi
’Se on ollut aika virkeä’. Nyökkäsin ja sanoin Jannalle
’Joo, taidan harjata sen ja sit lähtee maneesiin’. Hain harjat ja aloitin Saaran puunaamisen. Se oli melko puruissa, eli luultavimmin oltiin otettu päivätorkut karsinan lattialla.

Saara oli tänään jotenkin tavallista sosiaalisempi. Kun olin sitonut sen kiinni, se ei edes yrittänyt avata solmuja, vaan turpa osoitti kokoaika minua kohden, se katsoi tekemisiäni herkeämättä. Harjailin Saaraa rennoin ja rauhallisin mielin, vaikka ihmettelinkin suuresti neidin käytöstä. Kaviotkin se nosti heti kun menin jalan vierelle, ja piti hyvin ylhäällä. Pään harjatessani Saara piti päänsä kiltisti paikoillaan, eikä nostanut päätään yläilmoihin.

Satuloidessani Saaraa se liikehti hieman edestakaisin. Laitoin suitset päähän ja jalkoihin jalkavärkit, ennen kuin lähdin taluttamaan tammaa maneesia kohden. Matkalla Saara pysähteli muutaman kerran, mutta lähti takaisin liikkeelle melko nopeasti. Kehuin Saaraa paljon, kun se totteli ääniapujani.

Kun olin päässyt maneesissa selkään, säätänyt jalustinhihnat sopiviksi ja kiristänyt satulavyön, tuntui siltä kuin allani olisi ollut aivan eri hevonen kuin viimeksi. Nyt Saara oli rauhallisemmalla tuulella, ja ennen kaikkea se kuunteli minua. Kun olin lämmitellyt Saaran, tiukensin ohjastuntumaa. Saara myötäsi hienosti ravissa ja menimme temmon vaihteluita. En antanut Saaran mennä kauhean lujaa ravissa, sillä en halunnut että se kuumuu, nyt kun sillä oli oikein ihana ratsastaa. Toteutimme mitä ihmeellisimpiä ratsastusradan teitä (voin vaikka vannoa, että aikalailla koko maneesia tuli käytettyä) ja vaihtelimme suuntaa. Kokeilin Saaran taitoja omien ratsastustaitojeni rajoissa, ja hyvältä vaikutti. Saara kulki yhteistyöhaluisena ja kuuliaana. Annika sekä Oona tulivat maneesiin ja menivät katsomoon istumaan. Ohjasin Saaran katsomoa kohti.
’Saaks jäädä kattelee vai haluuksä olla iha rauhas?’ Annika kysyi minulta.
’Jääkää vaa, mä tarviin vähä rakentavaa kommenttia’ sanoin tytöille ja jatkoin
’Jotain tallihommiako pakoilette vai miten te tänne päädyitte?’. Annika nauroi ja Oona vastasi
’Ei me hommia pakoilla’. Ratsastin Saaraa ravissa vielä jonkin aikaa, jonka aikana harjoittelimme pohkeenväistöä ja taivutuksia. Kehuin tammaa, olin siihen todella tyytyväinen. Annika ja Oona vaihtoivat katsomossa mielipiteitä silloin tällöin. Pyytäessäni Saaraa laukkaan ympyrällä, pidätin ohjista ettei se lähtisi kunnon vauhtiin. Saara vaihtoi miltei saman tien askellajin laukaksi, ja eteni pitkin, nopein askelin. Pidätin Saaraa, mutta melko turhaan. Saara kääntyi pitkälle sivulle, ja käänsin sen keskiympyrälle, jossa sain askellajin hallituksi, reippaaksi laukaksi. Ravailin hetken vielä, niin että Saara sai sopivan pituisen loppuverkan.
’Noo.. Mitäs piditte?’ kysyin tytöiltä kävellessämme katsomon ohi pitkin ohjin.
’Ei hassumpaa’ sanoi Annika.
’Saarahan meni hienosti!’ kehui Oona. Naurahdin ja kerroin tytölle aikaisemmasta ratsastuskerrastani.
’Viimeksi Saara meni aikas lujaa, että nyt se oli sentään rauhallinen. Sä Oona kai pääsetkin Saaralla sille gymkhanatunnille, niin pääset itte testaan’ sanoin. Kaarsin keskelle kenttää ja pysäköin. Hyppäsin alas ja lähdin taluttamaan Saaraa tyttöjen seurassa tallia kohti.

Jälleen oli vuorossa pitkä harjaussessio, johon kuului paljon kehuja ja rapsutuksia, olihan prinsessa ollut niin mallikelpoinen tänään. Saara oli edelleen sosiaalinen ja vahti minua kuin varsaansa. Tökkikin minua aina kun en silitellyt ja riimunnaru antoi periksi. Ihmettelin hieman.
’Saara, mitä sä tahdot? En mä sulle namejakaan oo antanut, niin mitä sä kerjäät? Huomiota?’ Vastausta en saanut tammalta, tai sitten en vain osannut lukea sitä sen suurista, tummista silmistä.
Saaran puunaamisen jälkeen aloitin sen ratsastustavaroiden viemisen paikoilleen, pyyhin liat pois suitsista ja satulasta. Lakaisin siinä välissä käytävät, ennen kuin putsasin Saaran harjat.

Menin vielä tarkastamaan Saaran kunnon ja silittelemään sitä. Saara nuokkui rapsutellessani sen kaulaa. Puhelimeni värisi taskussani, ja vastasin siihen. Äiti kyseli että tulisiko hakemaan minut saman tien, kun ajeli lähistöllä. Vastasin myöntävästi jonka jälkeen lopetin puhelun. Halasin Saaraa.
’Pian taas nähdään, mä tuun pian takas, mut en välttämättä ratsasta sulla sillon, ku tuun luultavimmin perjantaina, jolloin Oona ratsastaa sulla. Mut me nähään silti’ kuiskutin Saaralle. Sitten lähdinkin pimeään yöhön, kohti kotia.

//Tiedän, että tarina on hyvin tökstöks, mut koita kestää <3

Moi Veera,
hui, miten paljon ootkaan kirjottanut! Pääsen kommentoimaan kaikki yhteen pötköön, reipasta työtä, ehdottomasti! Sä ja Saara alatte tulla oikein hyvin toimeen, johtuu ehkä siitä, miten ahkera oletkaan ollut.

Kuitenkin, saat nyt extrapisteitä siitä että ylläpidolla on aika venynyt.

Pisteytys 35
Yhteensä 44