Viskin päiväkirja, hoitajana Annika

VISKIN PÄIVÄKIRJA, HOITAJANA ANNIKA

russ-r. HOLMES OSSVING - tutustu!

• syntynyt 03.05.1998, 10-vuotias
  
• säkäkorkeus 124cm
  
• koulutustaso ko. He C, re. 40cm, koulutettu ajolle
  
• HOITAJA: Annika - tutustu!
  

LUONNE LYHYESTI:
Kuriton jääräpää kokeneille hoitajille, mutta pikkulasten kanssa sydämet sulattava nallekarhu. Taluttaessa niin kauan kiltti, kunnes ruohomättäitten vastustus käy ylivoimaiseksi. Ratsastaessa suosittu aloittelijoiden keskuudessa, pienistä jaloista lähtee toisinaan päälle räjähtävä russivauhti. Pienet pukit hyvinkin mahdollisia. Gymkhanassa erityisen loistelias.


HUOMIOITAVAA HOITAESSA:

• Viski tarhataan samaan tarhaan Lakun (rp-o. Black Celebration) kanssa, mahdollisimman pitkään tarhassa.
  
  
• Talvella loimitusta lykätään niin pitkälle kuin mahdollista, sillä kasvattaa huiman talviturkin. Jos hikoaa pahasti ratsastaessa ja turkki on mahdoton hoitaa, voi hoitaja jonkun työntekijän avustuksella klipata Viskin vaikka loimiklippauksella.
  
  
• Paskoo ruokakuppiinsa. Muista putsata ennen rehujenlaittoa...

Hyppäsin ulos bussista viileään syysilmaan. Vaikka aurinko paistoikin lähes pilvettömältä taivaalta, lämpötila ei silti ollut kohonnut kuin vajaaseen kymmeneen asteeseen. Syystuuli pudotti muutamia lehtiä jo ennestään harvalehtisistä vaahteroista kulkiessani hiekkatietä pitkin eteenpäin. Käsittääkseni talli olisi tässä suunnassa; olin kolmoistarkistanut asian ennen tallille lähtöä netin karttapalvelusta. Jännitys kipristeli jo vatsassa. Viime hoitohevosesta olikin jo aikaa liiankin kauan.

Tallirakennus siinsi jo edessä ja kiihdytin askellustani. Piha vaikutti tyhjältä. Pysähdyin hetkeksi katselemaan ympärilleni. Tallialue oli siisti puutarhoineen ja kukkaistutuksineen. Jatkoin matkaa vaalean soran rahistessa tennareitteni alla. Tallin ovi näytti kutsuvalta ja hetkeäkään epäröimättä pujahdin sisälle talliin. Sisällä näytti hyvin viihtyisältä ja yhtä siistiltä ja puhtaalta kuin ulkoaluekin. Kurkistelin karsinoihin käytävällä kulkiessani. Etsin suloista russiruunaa nimeltä Viski. Kauaa ei tarvinnut etsiä, kun löysin ponin. Aluksi luulin karsinaa tyhjäksi, mutta sitten huomasinkin Viskin makoilemasta karsinan lattialta. Juuri kun olin avaamassa karsinan ovea, kuulin askelia takaani.
"Jaaha, säkös olet se Viskin uus hoitaja?" kysyi kova ääni vierestäni. Käännähdin katsomaan ja huomasin edessäni seisovan parikymppisen kiharahiuksisen naisen.
"Joo, olen mä. Mun nimi on Annika", vastasin. Ennen kuin ehdin avata suutani uudestaan, nainen puhkesi puhumaan.
"No niinhän mä vähän arvelinkin. Jokos sä oot löytäny meidän varustehuoneen? Viski näyttää siltä, että kaipaa piiiitkää harjausta, sen verran poika on piehtaroinu. Niin ja mun nimi on muutes Pauliina", nainen höpötti yhteen putkeen.
"Öö, mä olinkin juuri etsimässä sitä varustehuonetta", selitin kurkkiessani Viskiä. Se tosiaan näytti erittäin likaiselta ja sen karvapeite oli yltäpäältä purussa.
"Mä voisin näyttää sulle sen varustehuoneen, jos seura kelpaa", Pauliina tokaisi reippaasti silmää iskien. "Sen jälkeen jätän sut ja Viskin tutustumaan rauhassa."
"Tottakai kelpaa", naurahdin ja lähdin Pauliinan perään. "Apu ei tosiaan olis pahasta, oon vähän eksyksissä vielä."

Pauliina esitteli varustehuoneen, ojensi minulle Viskin harjapakin ja kertoili pitkiä tarinoita tallista. Hän innostui esittelemään myös rehuvaraston ja toimiston ja puhui niin vikkelää tahtia, että en saanut suunvuoroa, vaikka itsekkin olen puhelias ihminen. Viidentoista minuutin esittelykierroksen jälkeen Pauliina tokaisi hilpeästi jatkavansa töitään ja kehotti pyytämään lisäapua, jos siltä tuntui. Hiukka pöllämystyneenä noin avualiaasta vastaanotosta käppäilin Viskin karsinan eteen toistamiseen. Nyt ruuna oli noussut ylös seisomaan ja näytti - jos mahdollista - vieläkin likaisemmalta. Pujahdin karsinaan uutukaisen harjapakin kanssa ja annoin Viskin nuuhkaista kättäni. Ruuna ei vaikuttanut ilahtuneelta vieraasta, vaan luimisti epäluuloisesti korvansa haistellessaan pikaisesti kättäni. Se käännähti mielenosoituksellisesti toiseen suuntaan ja mulkoili minua äkäisesti. "Ei paras mahdollinen tervetulotoivotus", tuumin, "mutta ei huonoinkaan." Nappasin Viskin riimunnarusta kiinni ja napsautin siihen riimunnarun, jonka olin ottanut oven koukusta mukaani. Sidoin vastahakoisen ponin kiinni karsinaan.

Pengoin harjapakkia ja nostin käteeni pölyharjan. Se näytti vähän kuluneelta, mutta ihan hyväkuntoiselta. Puhdistin siitä enimmät pölyt viime harjauskerran jäljiltä ja taputettuani Viskiä kaulalle, rupesin harjaamaan. Aluksi Viski tuntui hyvinkin äkäiseltä, se käänteli päätään minua kohti luimien ja liikahteli ärtyneesti ympäriinsä. Tovin kuluttua se kuitenkin luovutti ja rupattelin ponille kaikenlaista maan ja taivaan väliltä. Viski tuntui rentoutuvan vähän ja unohti jopa pariin otteeseen luimia, kun silittelin sen pörröistä kaulaa. Kaikinpuolin hoito tuntui sujuvan hyvin, joten hyräillen vaihdoin pehmeään sukaan ja aloin harjata ruunaa mahan alta. Reaktio oli arvattavissa; luimimista ja äkäinen päänheilautus. En välittänyt, vaan harjasin pehmeästi loppuun ja siirryin jalkoihin.

Huomasin pakista puuttuvan kokonaan kaviokoukun, joten kävin etsimässä Pauliinan käsiini ja hän lainasi minulle oitis omaa kaviokoukkuaan hirveän puheryöpyn kera. Kavioiden puhdistus sujui arvattua helpommin, vaikka tokihan Viskin täytyi aluksi kieltäytyä nostamasta pikkuisia jalkojaan ylös. Harjailin pään ja setvittelin ruunan tuuhean harjan. Hännän kanssa olikin enemmän ongelmia, sillä se oli täynnä puruja ja aivan takussa. Turhan pitkäkin se oli, laahasi jo ikävästi maata, joten tyydyin ottamaan sakset ja napsuttelin hännästä viitisen senttiä pois. Lopputulos oli oikein sievä. Rapsuttelin Viskiä pitkän tovin ja se tuntui jo hyvin rennolta, silmätkin lurpsahtelivat välillä rauhallisesti kiinni. Ruunan pää kohosi kuitenkin sekunnissa ylös, kun käytävältä kuului kolinaa. Taisi olla ruoka-aika. Muistin, että Pauliina oli maininnut Viskin paskovan rehukuppiinsa. Hätkähtäen vilkaisin kuppiin, mutta se näytti onneksi puhtaalta. Luultavasti joku oli puhdistanut sen jo ennen tuloani.

Pikaisen taputuksen jälkeen puikahdin käytävälle. Ruokakärryt kolistelivat jo aivan Viskin karsinan vieressä. Kärryjä työnsi räväkän näköinen lyhyttukkainen nainen. Nainen kohotti kättään minulle ja huikkasi: "Viskiä hoitamassa vai? Taidat olla Annika?"
"Olenhan mä. Pauliina ilmeisesti juorusi?" Hymyilin väkisinkin.
"Kukapas muu. Mä olen Janna, Pauliina ehkä mainitsikin, että olen tallin omistaja", nainen rupatteli työntäessään kärryt Viskin karsinan eteen. Poni kolisteli jo kärsimättömästi karsinassaan. "Jos haluat auttaa, niin nuo kaurat voisit kaataa Viskin rehukuppiin. Ja muuten, kai tarkistit kupin? Viskillä on nimittäin tapana..."
"... paskoa kuppiinsa", täydensin. "Joo, tarkistin mä, puhtaalta vaikutti. Mielellänihän mä autan," lisäsin ja nostin keltaisen ämpärin kärryistä. Siihen oli annosteltu valmiiksi kaurat Viskille.
"Kiitti", Janna hymyili. "Nähdään taas!" Hän sanoi vielä matkaa jatkaessaan. Heilautin hänelle kättäni ja kävin viemässä kaurat Viskille. Ruuna hyökkäsi ahneesti ruuan kimppuun ja kovaääninen rouskutus täytti käytävän. Kävin viemässä harjapakin varustehuoneeseen, jossa huomasin Pauliinan juttelemassa parin tallitytön kanssa. Moikkasin häntä ja lähdin takaisin Viskin luo. Se söi autuaana ruokaansa, joten en viitsinyt pahemmin häiritä herraa. Sen sijaan tartuin lattiaharjaan ja aloin lakaista ruokakärryistä tipahtaneita heiniä ja kauranjyviä lattialta. Työssä ei mennyt kauaa, sillä lattia oli ennestään puhdas. Vilkaisin kelloani, joka näytti jo kuutta. Bussi lähtisi viiden minuutin päästä, joten hyvästelin Viskin ja matkan varrella tapaavani Jannan ja porhalsin reippaasti takaisin bussipysäkille. Koko bussimatkan muistelin Viskin suloisia tummia silmiä ja mukavaa ensimmäistä hoitopäivää.

Kiitos ekasta hoitokerrasta!

Jo tarinan pituus sai mut hämmästymään, hyvän mittainen teksti ja vähän ekstraa päälle! Tapasitkin jo osan meistä tallin työntekijöistä jo heti ensimmäisen päivänä; vain hevosia liikuttava Mikko jäi kavalkadista puuttumaan. Viski oikein kiilsi puhtauttaan kun kävin vielä illalla tarkistamassa tallin kunnon, olit harjannut pojan oikein hienoksi. Huomasin myös äijän trimmatun hännän, hyvältä näytti .

Kirjoittamisen osalta teksti oli tosi sujuvaa ja vailla kirjoitusvirheitä. Iso papukaijamerkki Annikalle! Seuraavilla kerroilla voit käydä vaikka syksytaluttelemassa metsässä Viskin kanssa (älä anna pojan syödä ainakaan jäätynyttä ruohoa, saa helposti mahansa mutkalle moisesta) tai vaikka kävellä maneesille tai kentälle juoksutusvehkeet mukanasi ja hieman harjoitella Viskin liikutusta.

Jatka samaa rataa, jooko, tää oli aivan huippusuoritus!

Tilille tipahti 10
Tilin lopullinen rahatilanne 10

Koulupäivä oli päättynyt tänään kahta tuntia normaalia aikaisemmin, joten olin päättänyt tulla tallille jo kolmeksi. Sattumoisin myöhästyin kuitenkin bussista, joten vasta puoli neljältä pääsin vihdoin perille, sillä onnekkaasti seuraava bussi oli tullut hyvinkin nopeasti. Kuuntelin mp3-soittimestani musiikkia kävellessäni reippaasti tallia kohti - pitäisi kohta hankkia parempi soitin, vanha on jo hyvää vauhtia menossa rikki. Sen enempää ajattelematta avasin tallinoven ja astelin sisään. Ulkona ilma oli ollut purevan tuulinen, mutta taivas oli kuitenkin ollut selkeä. Tallin lämpö tuntui miellyttävältä suunnistaessani Viskin karsinaa kohti. Ponia ei näkynyt ovelta, mutta tuumin ruunan taas makoilevan, kuten viime kerrallakin, joten avasin karsinan oven luottavaisin mielin.

"Moi Viski, lähdettäisiinkö tänään kävelyl-", lauseeni jäi kesken, kun huomasin, että karsina olikin tyhjä. Taas minun hyvää tuuriani, Viski oli ilmeisesti tarhailemassa. Muistinkin lukeneeni jostain, että ponin annettaisiin tarhailla mahdollisimman pitkään. Olin tullut tallille reilusti ennen ruoka-aikaa, joten ei ihme, että poika olikin ulkoilemassa. "No", mietiskelin kävellessäni takaisin pihalle napattuani Viskin uuden vihreän nailonriimunnarun mukaani, "kävely voisi silti tehdä pojalle hyvää." Olin suunnitellut koko koulupäivän ajan, mitä tekisin Viskin kanssa tänään ja ajatus pienestä talutusretkestä oli tuntunut huomattavasti houkuttelevammalta kuin pelkkä harjaus karsinan pimennossa. "Tai, pimennossa ja pimennossa", naurahdin itsekseni, "tallihan on hyvin valaistu." Jokatapauksessa päätökseni talutusretkestä ei horjunut, kun saavuin Viskin tarhalle. Olin tarkistanut sijainnin jo ennen ensimmäistä hoitokertaani netistä, joten tarhapaikan löytäminen ei ollut ongelma - ihme kyllä, sillä olin yleensä toivottoman huono suunnistuksessa.

Etsin tarhasta katseellani pientä punertavaa ruunikkoponia. Huomasin Viskin melkein samalla hetkellä tarhakaverinsa Lakun kanssa kinastelemasta. Ruuna yritti ilmeisesti pomottaa itseään isompaa ratsuponia, mutta vihaisen näykkäisyn ohitettua Viskin vain parilla sentillä, se kavahti taaemmas ja lähti nyrpeänä ravaamaan toiseen suuntaan. Russilla kesti vähän aikaa tajuta, että sitä tarkkailtiin. Viski vilkaisi minua vähän epäluuloisesti, mutta lähti kuitenkin lönkyttämään luokseni muutaman vaativan kutsun jälkeen. Rapsuttelin ruunan pehmeää turpaa ja se pärskähteli muutaman kerran hyvinkin tyytyväisen oloisesti, vilkuillen välillä Lakua omahyväinen ilme silmissään. Huomasin Viskin olevan melko puhtaan näköinen verrattuna Lakuun, joka näytti ottaneen ilot irti tarhan kuralammikoista. Muutamia kovettuneita kuraläiskiä ruunan karvapeitteessä kyllä oli, mutta ne lähtisivät varmaan melko nopeasti pois. Siliteltyäni hoitsuni päätä vielä hetken, pujahdin portista sisään tarhaan ja napsautin mukana tuomani nailonriimunnarun Viskin päitsiin. Ruuna luimisti vähän korviaan, muttei tehnyt elettäkään vastustellakseen. Parin maiskutuksen jälkeen Viski lähti perääni kohti tallia.

En vienyt ruunaa ihan karsinaan asti, vaan sidoin sen kahdella riimunnarulla käytävälle. Viski vaikutti kiinnostuneelta uudesta harjauspaikasta ja se nuuhki ympärillään olevia esineitä innoissaan. Taputin ruunaa lautasille ja kipaisin hakemassa sen vihreän harjapakin. Tartuin ylpeänä uusiin harjoihin ja aloin puunata Viskiä puhtaaksi. Ruuna haukotteli vähän väliä ja pari kertaa se kuopi tylsistyneenä tallin lattiaa. Siirryttyäni kavioiden puhdistukseen Viski huokaisi erityisen tylsistyneen kuuloisesti. "Kohta pääset kävelylle", lupasin ja silitin ruunan kaulaa. Nostin sen kaviot yksi kerrallaan ja sain helposti jopa takakavion väliin kiilautuneen kiven irti. Rupattelin Viskille kaikenlaista tylsästä koulupäivästä aina huomisen aikaiseen herätykseen asti. Ruuna käänteli korviaan kuunnellessaan selostustani. Kun viimeinenkin karva oli puunattu kiiltäväksi ja harjapakki viety takaisin paikoilleen, pääsimme vihdoinkin lähtemään itse kävelylle.

Kävely jatkuu roolipelin merkeissä, mutta tämän tarinan voi myös pisteyttää. (:

Odotan innolla jatkoa roolipelin puolelta, sen kummemmin en tätä ala nyt jaottelemaan, mutta tyypillisen siistiä kirjoitusasua ja oikein sujuva teksti.

Pisteytys 7
Tilitilanne kokonaisuudessaan 7

Kävelin ajatuksiini vaipuneena tallille. Ilma vaikutti lämpöisemmältä kuin eilen, vaikka säätiedoitus olikin luvannut sadekuuroja näille main. "Parempi siis pysyä kaukana luonnonvoimien myllerryksestä", tuumin itsekseni ja pidättelin virnistystä. "Ulos ei varmaan kannata lähteä, mutta maneesiin olisi kiva tutustua vaikka juoksutuksen merkeissä", ajattelin pirteänä. Pitkän koulupäivän jälkeen pieni irrottelu tekisi varmasti vain hyvää itseni lisäksi myös Viskille. Pohdin, olisikohan ruuna taas tarhassa ja päätinkin poiketa kaiken varalta tarhojen kautta. Näinkin Viskin jo kaukaa, se maleksi portin läheisyydessä ja näytti hieman pitkästyneeltä. Lakua ei näkynyt missään, joten se taisi olla joko tallissa tai maastoilemassa, sillä kentälläkään ei näkynyt ketään. Nappasin Viskin helposti kiinni ja talutin sen ulos tarhasta. Ruuna vaikutti turhankin innostuneelta, sillä se yritti rynniä otteestani. Torumisen jälkeen matka talliin jatkui.

Sidoin Viskin käytävälle ja kurkkasin sen karsinaan. Ruokakuppi vaikutti puhtaalta - liekö Pauliinan ansiosta - mutta karsinan nurkassa oli pieni lantakasa. Päättelin, että Viski pärjäisi karsinanpuhdistusoperaation ajan käytävällä yksinkin ja pikaisen taputuksen jälkeen jätin ruunan yksin mennessäni hakemaan kottikärryjä ja talikkoa. Löysin ne tuota pikaa. Palatessani karsinalle tapasin nuoren miehen, joka esittäytyi Mikoksi. Tämä ei jäänyt pidemmäksi aikaa juttelemaan esiteltyäni itseni, vaan kättään heilauttaen hän lampsi pihalle työntäen kädet syvälle taskuihin. Kohautin hartioitani ja aloin nostelemaan lantakikkareita kottikärryihin. Nostelin pois myös kosteat kuivikkeet ja kärräsin lannat lantalaan. Vein tavarat takaisin paikoilleen ja matkan varrella kipaisin hakemassa Viskin harjapakin. Vihdoinkin harjaamaan.

Viski näytti taas hyvin tylsistyneeltä paikoillaan seistessään; ehkä se oli tosiaan vähän seurallisempi tapaus. Rapsutin ruunaa korvien takaa ja se hörähti pehmeästi. Viskin karvapeite näytti hyvin kuraiselta, joten kävin lainaamassa lähimmästä harjapakista kumisuan, jolla oletin saavani enimmät kurat näppärästi irti. Kuivunut kura vastusteli aluksi tomerasti, mutta irtoutui lopulta kumisualla pyörittelyni jälkeen. Puhdistin suan huolellisesti ennen palautusta ja seuraavaksi nappasin käteeni pölyharjan. Viski huokaili välillä rentoutuneena ja silittelin sen kaulaa joka välissä ehtiessäni. Otin pehmeimmän harjan ja harjasin sillä varovaisesti ruunan pään. Aluksi se vähän vastusteli ja yritti jopa näykkäistä, mutta pienen ärähdyksen jälkeen se sulki silmänsä ja antoi minun siistiä komean päänsä. Kavioiden puhdistus ei mennyt yhtä vähällä vaivalla; sain maanitella, anoa, käskeä, kivahtaa, ärhähdellä ja rypistellä otsaani kauan, ennen kuin Viski nosti jalkansa yksi kerrallaan.

Harjaukseen oli kulunut enemmän aikaa kuin oletin, joten minulla tulisi kiire juoksuttamaan, mikäli mielisin kotiin ennen pimeää. Ja mielinhän minä. Vein harjapakin pikakävelyllä paikoilleen ja löysin kuin löysinkin kiireessä juoksutusliinan ja -kapsonin. Juoksutuspiiskakin tarttui mukaan. Viski vaikutti yllättyneeltä, kun se ei päässytkään vielä karsinaansa, mutta seurasi minua kuitenkin kiltisti ulos. Suuntasimme suoraan maneesille. Viski yritti pari kertaa laskea päätä maahan, mutten antanut periksi ja se hylkäsi pian illallishaaveensa. Liu'utin maneesin oven auki ja minä ja Viski astuimme yhtaikaa sisään. Katseeni kiinnittyi ratsukkoon maneesissa. Tunnistin heti Mikon ja tajusin, minne hänellä oli ollut kiire. Tarkemmin ajatellen miehellä oli ollut kypäräkin kädessä. Moikkasimme toisiamme ja Mikko ilmoitti suuntaavansa maastoon, koska oli työskennellyt kentällä jo tarpeeksi. Nyökkäsin ja aloin touhuamaan kapsonin kanssa, tarkistin että se oli hyvin ja valtasin toisen puolen maneesista, josta Mikko oli juuri poistunut.

Aloitin juoksutuksen ihan perusasioilla. Lämmittelyn jälkeen keskityin askellajiharjoituksiin. Laitoin Viskin vaihtelemaan askellajia ensin sanasta ("käynti, ravi") ja maiskutuksesta, mutta työstin ponia tottelemaan myös pelkkää sanaa. Viski keskittyi hyvin ja maiskutukset sai pian jättää pois; huomasi selvästi, ettei se tehnyt ensimmäistä kertaa harjoitusta. Vaihdoin ponin suunnan ja otin viitisen kierrosta ripeää laukkaa. Katselin Viskin innostunutta menoa pää ylhäällä ja tuuhea harja hassusti hulmuten. Hymyilin ja käskin napakasti "ravi". Viski ei olisi tahtonut lopettaa laukkaamista, joten meni jonkin aikaa ennen kuin sain sen hidastamaan. Muistin toki kehua ruunaa ja se vaikutti oikein tyytyväiseltä. Seuraavan laukkapätkän jälkeen hidastus sujuikin jo huomattavasti ripeämmin. Jatkoimme harjoittelua sitkeästi vielä parinkymmenen minuutin ajan, kunnes huomasin vilkaista kelloa. Olimme työskennelleet jo 40 minuuttia! Minulle tuli kiire, sillä vilkaisu ulos kertoi, että siellä hämärsi jo. Pysäytin Viskin ja lopetin juoksutuksen.

Vein ponin reipasta vauhtia talliin ja sipaisin vielä harjalla sen oikein puhtaaksi. Taputtelin Viskiä vielä muutaman minuutin, kunnes suukotin sen turpaa ja lähdin hiippailemaan bussipysäkille. Ilta alkoi jo kunnolla pimentyä, vaikka kello oli vasta varttia yli kuusi. Pohdiskelin päivän juoksutusta ja mietin ylpeänä Viskin tottelevaista suoritusta. Ehkä jo ensi kerralla pääsisin työskentelemään ruunan selästä käsin...

Viski taisi toimia nätisti liinassa? Hyvä niin, meikäläisellä nimittäin ruunanrupukan on taipumus vähän sikailla ja tosiaan lähteä iloista kiitolaukkaa pitkin maneesia huolimatta narun perässä raahautuvasta lisäpainosta.. Viskihän on tosiaan koulutettu ajolle; joskus voit kokeilla pojan kanssa myös ohjasajoa jos niin haluat? Ja jos oikea ajelu kiinnostaa, niin kärryt löytyvät tallin takaa räystään alta, pyydä vaikka Pauliina tai Mikko valjastusavuksi jos et itse vielä sitä hallitse.

Mutta niin, tärkeintä, onnitteluni, sillä voit tästä lähtien liikutella Viskiä myös selästä käsin. Ensimmäisellä kerralla olisi parasta jos työskentelisit ruunan kanssa kentällä tai maneesissa valvovien silmien alla; nykäise Mikkoa vaikka hihasta (jos ei ole tallilla niin on talossa, kai) niin velipoika pitää sulle yksityistunnin, totuttelette Viskin kanssa vähän toisiinne. Voitte sitten pienen totuttelun jälkeen käydä vaikka maastossa tai miten mielittekin.

Mutta tarinan pisteytys olisi 9
Kokonaispistemäärä 10 (kun kävit shoppailemassakin)

Tutustu muuten talkoista ja riehoista löytyvään esteidenrakennusriehaan

Olin erittäin innostunut tästä päivästä, enkä ihan syyttä. Tänään olisi ensimmäinen kertani, kun pääsisin ratsastamaan Viskillä! Olin koko päivän haaveillut ruunan selkään kiipeämisestä ja mietiskellyt, mitä kaikkea sen kanssa tekisin tänään. Olin päättänyt käyttää maneesia, jossa ei ollut niin paljon katsojia, kuin kentän reunoilla yleensä. "Mikko täytyisi pyytää mukaan", mietiskelin. "Hän voisi vähän heitellä vinkkejä työskentelystä Viskin kanssa, hänellä lienee enemmän kokemusta kuin minulla", virnistin jälkimmäiselle lauseelle itsekseni. Vilkaisin ikkunasta ulos ja koin hirveän säikähdyksen; apua, bussi huristeli juuri pysäkin ohi! Ei auttanut muu kuin jäädä seuraavalla pysäkillä pois. "No, kai tästä jotain opittiin", tuumiskelin itsekseni. "Haaveilu bussissa saa riittää, tai tästä tulisi inhottava tapa." Pysäkki ei onneksi ollut kaukana, joten ehdin tallille sopivasti puoli kuudeksi. Aikaa olisi pari tuntia ennen pimeää, jota ennen tahtoisin ehtiä kotiin.

Viski ei ollut tarhassa, joten uskoin sen olevan sisällä tallissa. Olin oikeassa, sillä karsinaan kurkatessani näin Viskin - ruokakuppiinsa paskomasta! Hätkähdin ensin kummallista näkyä, vaikka muistinkin Pauliinan varoittaneen kyseisestä pahasta tavasta. Viskikin oli hätkähtänyt minua ja viimeiset kikkareet tipahtelivat maahan. Kiva. Päätin harjata ponin ensin käytävällä ja siivota kupin vasta sitten, sillä siivous sujuisi huomattavasti helpommin, jos ruuna olisi poissa jaloista. Tartuin riimunnaruun karsinan oven koukusta ja livahdin sisälle karsinaan. Viski tervehti minua tuttuun tapaan äkäisellä luimimisella, mutta en välittänyt vaan napsautin riimunvarren ruunan päitsiin kiinni. Myrtyneen näköinen Viski ei vastustellut, tosin se näytti hyvin alistuneelta seuratessaan minua käytävälle. Sidoin ruunan tuttuun tapaan kahdella riimunnarulla käytävälle ja kävin hakemassa harjapakin. Tajusin ottaa mukaani valmiiksi myös kottikärryt ja talikon, sillä siivousurakkakin olisi kohtapuoliin tiedossa, vaikka ajatus ei juuri hirveästi houkutellutkaan.

"Moi - Annikahan sun nimi oli?" Joku kysyi takaani. Pyörähdin ympäri ja kohtasin Pauliinan lyhyessä hameessa ja vihreässä puserossa.
"Moi, joo, onhan se", vastasin hymyillen. "Nyt se Viski sitten - hmm - kakkasi kakkasi ruokakuppiinsa", lisäsin vielä perään tarttuessani ruunan harjoihin ja alkamalla töihin. Harjasin riuskoin vedoin myötäkarvaan Viskin kaulaa ja sain äksyt luimimiset ja hampaiden napsautuksen osakseni.
"Joo, mä vähän arvelinkin että säkin tuut tutustumaan sen tapaan", Pauliina virnisti. "Kantsii sit vähän varoo tota poikaa, käyny vähän kuumana tänään." Kohotin kulmiani ja Pauliina kiiruhti jatkamaan. "Ei siinä muuten mitään vikaa oo, mutta poitsu meinas napata multa sormet mukaansa, kun tein aamutallia..." Pauliina innostui kertoilemaan aamutallista ja siitä, miten oli herännyt jo puoli viisi aamulla luullen kellon olevan puoli seitsemän ja kiiruhtanut tallille vain huomatakseen katsoneensa kelloa aivan pieleen. Vastailin aina, kun Pauliinan puhetulvalta suunvuoroa sain, mutta häntä se ei vaikuttanut haittaavan vaan hän pulputti taukoamatta. "Heei, hetkonen, kellohan on nyt jo noin paljon! Pitää mennä - töitä tehtävänä", Pauliina lisäsi nähtyään taas kysyvän katseeni. "Hei, mikäli ratsastamaan aiot, niin pyydä Mikkoa kaveriks vähän vahtimaan, ainakin alkutunniksi. Musta tuntuu, että se osais vähän neuvoo sua tän pojan käsittelyssä", hän sanoi hymyillen.
"Joo, niin mä vähän aattelinkin pyytää. Jos sä näät sitä tuolla pihalla, niin viititkö pyytää maneesiin vartin päästä?" Kysäisin vielä Pauliinalta.
"Toki, toki, mä pyydän", tämä vastasi ystävällisesti ja hymyillen vilkutteli minulle koko matkan ulos tallista. Hymyilin väkisinkin.

Viimeistelin harjauksen, rapsuttelin pikkuhetken Viskiä, joka vaikutti vähän rauhallisemmalta kuin äsken ja aloitin ruokakupinpuhdistus-operaation. Nostelin lantakikkareet kottikärryihin sekä kupista että lattialta. Tyhjensin kärryt lantalaan ja vein ne ja talikon paikoilleen, kuten samoin myös harjapakin. Hain vanhan pesusienen ja hinkkasin ruokakupin puhtaaksi sisältä, sillä itsestäni ainakin olisi inhottava syödä paskatahraisesta kupista, joten oletin että Viskinkin olisi. Suukotin vastahakoista Viskiä, joka yritti kääntää päätään pois, mutta myöhästyi ja lähdin vihellellen hakemaan ruunan varusteita. Varustehuoneen ovella törmäsin Mikkoon ja vihellykseni pysähtyi kuin seinään.
"Moi Mikko!" Huudahdin. "Sua just etinkin. Liikeniskö sulta aikaa vaikka puol tuntia, kun oon ekaa kertaa menossa Viskillä ratsastamaan ja voisit vähän vaikka pitää tuntia ja heitellä neuvoja ja tolleen?" Puhuin yhteen putkeen.
"Joo, ei ehkä ihan puolta tuntia, mut sanotaanko parikyt minuuttia", Mikko vastasi hitaasti, selvästi mietiskellen.
"Okei, kiitti! Ehitkö maneesiin tasalt?" Lisäsin, kun Mikko oli jo jatkamassa matkaansa.
"Enköhän", Mikko vastasi rannekelloonsa vilkaisten. "Sinuna tosin pitäisin kiirettä, kuulin nimittäin Pauliinalta tunti sitten että Viski on ollut vähän ilkeellä päällä tänään, joten varusteiden laittoon kannattaa varata aikaa enemmän kuin kymmenen minuuttia", Mikko lisäsi varoittava sävy äänessä.
Virnistin ja heilautin Mikolle kättä tämän jatkaessa matkaa ulos varustehuoneesta. Varustehuoneeseen asti kuulin hänen selvästi pysähtyneen Viskin luo ja juttelevan ponille: "Olet sitten kunnolla, jooko, ettei Annikan tarvii suuttua sulle..." Virnistin leveästi ja nostin satulan ja suitset syliini varustehuoneesta. Lähdin kantamaan niitä Viskin luo varmistaen ensin, että Mikko oli painunut muualle lepertelemästä hoitsulleni.

Loppujen lopuksi satuloinnissa ei mennyt hirveän kauan aikaa, vaikka Viski näyttikin hyvin äreältä ja meinasi napata hihastani kiinni vyötä kiristäessä. Kuolaimetkin sujahtivat suuhun pienen vastustelun jälkeen ja olin kuudelta maneesivalmis. Työnsin mukaan ottamani kypärän päähäni, kiristin remmin ja napsautin lukon kiinni. Kaivoin taskustani hanskani ja vedin ne napakasti käteeni. Tartuin raippaani, irrotin Viskin naruista ja lähdin taluttamaan sitä maneesia kohti, jossa Mikko toivon mukaan jo odottelisi. En joutunut pettymään, sillä Mikko tosiaan oli keskellä maneesia kännykkäänsä puhuen hiljaisella äänellä. En häirinnyt hänen puhumistaan, vaan seisautin ruunan mahdollisimman kauas ja laskin jalustimet alas. Kiristin vyötä raa'alla lihasvoimalla ja sain kuin sainkin sen sopivan kireällä. Viski kuopi maata äksysti, mutta jätti tällä kertaa hampaan napsuttelut väliin. Kiipesin ketterästi pienen ruunan selkään ja aloin säätää jalustimia pitemmäksi. Viskillä viimeksi ratsastanut ei ihan ollut minun pituusluokkaani, vaan vaikutti 5-vuotiaalta pikkutytöltä.

Mikko lopetti puhelunsa juuri, kun käänsin ruunan uralle. Hän kehotti minua lämmittelemään oman pääni mukaan ja viittasi menevänsä katsomoon istumaan ja "hoitamaan pari juttua puhelimella". Pari juttua osoittautuivat pitkiksi puheluiksi, joiden aikana ehdin tehdä pitkät alkukäynnit. Viskin askellus oli tököttävää, hyvin russimaista, mutta ei kuitenkaan varsinaisesti pompottavaa. Olin kuullut huhuja ruunan legendaarisesti harjoitusravista ja irvistin jo ajatellessanikin sitä. Myötäilin ruunan askellusta rennosti ja ohjasin sen parille pyöreälle voltille. Ratsastin keskittyneenä työskentelyyn enkä edes huomannut, että Mikko oli jo lopetellut puhelunsa. Tämä alkoi heitellä hyviä neuvoja, kuten "Näpäytä raipalla heti, jos se ei tottele pohjetta, niin se ei opi pahoille tavoille" tai "Älä jää vain istumaan selkään, tai se lähtee helposti viemään". Mikko korjaili myös istuntaani paremmaksi ja tunsin itseni jokseenkin tyhmäksi Viskin selässä. Siirsin ruunan raviin. Se vänkyröi pohjetta vastaan, mutta näpäytys raipalla sai sen tottelemaan. Kevensin tiheää pompottavaa ravia ja ratsastin taas muutaman voltin, ympyrän ja ison kahdeksikon kevennyksen vaihtojen kera.

Mikko oli taas syventynyt puheluihin, joskin en jäänyt harmittelemaan sitä, vaan päätin kokeilla laukannostoja. Valmistelin russin huolellisesti laukannostoon ja annoin avut tarkasti ja napakasti. Tulos oli tyrmistyttävä; pikkurussi kiihdytti hirveään vauhtiin, mutta jo ensiaskeleesta tiesin, että nyt mentiin kaikkea muuta kuin laukkaa. Viski paineli kiitoravia koko pitkän sivun, kunnes sain sen taas normaaliin raviin hirveällä pidäteputkella. Mikko nauroi jollekin, mutta ei näyttänyt katselevan minua. Huokaisin helpotuksesta. Kokeilin uudelleen laukannostoa, mutta nyt sain entistä pahemman kiitoravin alleni. "Hoi, tee huomattavasti tavallista reilumpi pidäte ennen nostoa, niin ei käy noin!" Mikko huusi yllättäen katsomosta. Punastuin hieman, sillä Mikko oli ilmeisesti nähnyt äskeisen mokailuni. Nyökkäsin lähes huomaamattomasti ja kokeilin laukannostoa nyt jo kolmannen kerran. Pidätin reilusti hetkeä ennen laukkapohkeitten antoa ja Viski hidasti raviaan lähes käynniksi. Se yllättyi hieman laukka-avuista, mutta ei sortunut kiitoraviin. Poni laukkasi eteenpäin hieman vetelästi, mutta parin maiskautuksen jälkeen laukka sai ryhtiä ja istuminenkin helpottui, kun Viski ei poukkoillut eteenpäin ihan miten sattuu. "Hyvä, juuri noin!" Mikko kehui katsomosta. "Tuota, panetko pahaksesi jos poistun tässä vaiheessa? Pari puhelua nimittäin", hän lisäsi pahoitellen. Pudistin päätäni ja heilautin miehelle kättäni jatkaessani kuitenkin laukkaamista.

Toistin laukannostot muutaman kerran itsekseni ja Viski toimi kerta kerralta paremmin. Taputin ruunan kaulaa oikein kunnolla pienen hengähdystauoksi tarkoitetun käyntipätkän aikana ja kuiskin kehuja sen valppaisiin korviin. Viskin kaula näytti vähän hikiseltä; paksu turkki varmasti kuumoitti laukkaharjoittelun aikana ikävästi. Rapsuttelin ruunaa vielä hetken, kunnes päätin jatkaa ratsastusta kevyen ravityöskentelyn muodossa. Ohjasin ruunan kahdeksikolle ja painoin pohkeillani sen kylkiä vaativasti. Viski nosti ravin pahansisuisen hännänhuiskautuksen jälkeen. Vaihdoin kevennykset aina suunnan vaihtuessa kahdeksikolla ja treenasin Viskillä sekä lyhennettyä että pidennettyä ravia. Ruunalla oli vähän ongelmia lisäysten kanssa, sillä sen pienet jalat eivät meinanneet venyä kovinkaan pitkiin askeliin, mutta se yritti kuitenkin parhaansa. Ratsastelin loppuun vielä kunnon laukkaspurtit ja sain tuta annoksen ehtaa russipoweria! Viski kiisi kenttää ympäri kuin rasvattu salama, kun kannustin sitä kevyessä istunnassa reippaaseen menoon. Hiljensin jo kahden kierroksen jälkeen ravin kautta käyntiin. Vaihdoin suunnan ja annoin ruunan kävellä vapaata tahtia loppukäynnit. Karistin jalustimet jaloistani ja pyörittelin jalkateriäni istuen rennossa asennossa. Silitin Viskiä lautasilta ennen kuin pysäytin sen kentän keskustaan. Hyppäsin ruunan selästä, nostin jalustimet ylös ja löysäsin vyötä kolme reikää. Taputtelin uupuneelta vaikuttavaa ponia ja lähdin taluttamaan sitä kohti tallia.

Harjailin Viskin sen omassa karsinassa, sillä minulla oli jo hiukka kiire; bussi lähtisi vartin päästä. Poni oli hiukka hikinen kaulalta ja satulan alta, joten pyyhkäisin ne kohdat haalealla vedellä pesusienellä. Ruuna pärskähti nautinnollisesti ja venytti kaulaansa maata kohti. "Oliko rankka ratsastus pojalla?" Juttelin ruunalle hellästi ja rapsutin sen turpaa. Poissa oli aamun kapinallisuus. Hymyilin tyytyväisesti, sillä tunsin löytäneeni vahvan yhteyden tähän ruunaherraan. Minua kutkutti päästä ratsastamaan taas pian - ehkä maastoon, tai jopa esteille... Bussi joka tapauksessa teki varmasti jo tuloaan lähellä tallin viereistä pysäkkiä, joten suikkasin ruunalle suukon - tällä kertaa se ei vastustellut, vaan katsahti minuun hyväksyvästi - ja riensin pysäkille kypärä ja raippa kädessäni heiluen. Ehdin nipin napin bussiin ja ei varmaan tarvitse montaa kertaa arvata, kuka herttainen poniherra pääsi haaveisiini... Onneksi en tällä kertaa matkustellut pysäkin ohi. "Taisin siis oppia jotain tältäkin reissulta", hymähdin itselleni. "Ei siis ihan hukkareissu..."

Wiiiiiiiiiiiiiiiii, hyvä Annika!

Viski nyt oli ärsyttävällä tuulella, mutta sait pojan sentään kulkemaan ihan oikein päin ja vielä satulankin alla.. No, joka tapauksessa, suuret onnittelut ensimmäisestä ratsastuskerrasta, toivottavasti upouusi samettinen turvakypäräsikin tuli käyttöön. Voit jatkossakin käydä liikuttamassa Viskiä suurin piirtein mielesi mukaan, tunnit kuitenkin huomioiden. Jos tarvitset apua tai vinkkejä ratsastukseen, kysy Jannaa tai Mikkoa avuksi.

Oikein sujuvasti kirjoitetusta tarinasta, josta näkyi hienosti ensimmäisen ratsastuspäivän jännitys, kolahtaa tilille..

Päivän tähtilaskelma 10 - hienoa Annika!
Kokonaispistemäärä tilillä 10

Tänään olin tullut tallille jo aikaisemmin, sillä olin käynyt tarkastamassa tallin uudet hevoset. Ajatukseni karkailivat kahteen persoonalliseen hevoseen, kun kävelin Viskin karsinalle. Olin suunnitellut täksi päiväksi rattoisaa maastolenkkiä. "Onneksi olen tutustunut maastoihin jo talutusretken merkeissä", mietiskelin tyytyväisenä. En tosin ollut käynyt taluttamassa kuin pienen lenkin, mutta kuvittelin osaavani maastot jokatapauksessa kohtalaisen hyvin, olinhan tutkinut aikani tallin seinältä löytämääni karttaa tallin tiluksista. Viski seisoskeli pää karsinan nurkassa nuokkuen. Se näytti nukahtaneelta, mutta kutsuessani sitä pehmeällä äänellä karsinan ovelta, se nosti päänsä oitis, tutkaili minua hetken syrjäsilmällä ja kääntyi sitten oikein päin karsinassaan. Rapsuttelin ruunaa tovin karsinan ovelta käsin. Se tuntui ystävällisemmältä kuin eilen, jolloin sillä oli ollut oikea känkkäränkkäpäivä. Virnistin ajatukselle ja kipaisin hakemaan ruunan harjapakkia.

Talli tuntui tänään tupaten täydeltä. Hoitajat, henkilökunta ja sankka joukko hoitajaehdokkaita olivat tulleet ihailemaan tallin uusia tulokkaita. Puikkelehdin pienoisessa ruuhkassa käytävällä ja kuulin keskustelunpätkiä sieltä täältä. "Näitkö sen levottoman tummanruunikon? Sen tamman? Mä tahtoisin hoitaa sitä!" Pieni, ekaluokkalaiselta näyttävä pikkutyttö henkäisi. En ollut uskoa korviani. Tilastotammahan oli yli 160 senttinen, kuinka useita päänmittoja lyhyempi seitsenvuotias pärjäisi sen tulisen luonteen kanssa? Pidättelin nauruani rientäessäni käytävällä tottuneesti eteenpäin. "Se valtava heppa on kuulemma Mikon yksäri! Voitko kuvitella? Mikä kunnia olisi hoitaa sitä!" 12-vuotiaalta näyttävä pisamainen tyttö huokaisi kaverilleen, jonka isot harvat etuhampaat toivat mieleen hevosen. Uusien hevosten karsinoiden ympärillä parveili useita pikkutyttöjä ja vähän potentiaalisempien hoitajaehdokkaiden tuntuisia 15-17-vuotiaita tyttöjä. Napattuani harjapakin suunnistin suorinta tietä takaisin Viskin karsinalle.

En viitsinyt tällä kertaa ottaa ruunaa käytävälle, sillä se olisi ruuhkauttanut käytävää entisestään. Sen sijaan pujahdin Viskin karsinaan jutellen niitä näitä ja aloin harjaamaan sitä rivakoin vedoin. Viski vaikutti tosiaan paljon kiltimmältä kuin eilen. Se ei luiminut tai näykkinyt, mikä ei haitannut minua lainkaan, päinvastoin. Ruuna haisteli uteliaana hihaani ja nuolaisi kämmentäni kenties herkkuja etsien. Silitin pörröistä kaulaa ja painoin pääni vasten sinne tänne sojottavaa harjaa. Viski huokaisi raukeana. Haaveilin tulevasta kesästä; voisin pulahtaa Viskin kanssa uimaan, laukata voikukkapelloilla ja vaellella pitkiä kävelyitä varjoisilla metsäteillä. Hymy kohosi huulilleni ja jatkoin harjausta entistä hyväntuulisempana. Nappasin pehmeämmän harjan käteeni ja siistin Viskin pään. Vastoin tapojaan se ei yrittänyt estellä, vaan sulki silmänsä yhteistyönhaluisesti. Poni ansaitsi kunnon taputukset, kun kavioiden puhdistustkin sujui moitteetta. "Tuun kohta takasin", supatin ruunalle ja livahdin karsinasta hakemaan varusteita ja viemään pakkia pois.
"Hoidatsä tota?" Joku kysyi heti kun olin astunut ulos karsinasta. Vilkaisin kysyjää ja tunnistin oitis saman pikkutytön, joka oli suunnitellut alkavansa uuden tilastotamman hoitajaksi.
"Joo, kyllä mä hoidan", totesin ehkä hitusen liian ylpeä sävy äänessäni, sillä pikkutyttö rypisti kulmiaan.
"Mä haluisin monta hoitohevosta. Mistä niitä saa?" Tämä kysyi silmät ymmyrkäisinä.
Pidin kasvoni tiukasti peruslukemilla vastatessani: "Tällä hetkellä ei taida olla vapaita täällä Vaajassa - ja musta tuntuu, että oot hiukan liian nuori. Ehkä parin vuoden päästä?" Lisäsin ystävällisesti hymyillen.
"Ne uudet on vapaita, kuulin kun joku sanoi", tyttö intti.
Oli minun vuoroni rypistää kulmiani. Minulla oli kiire maastoon ja en jaksanut keskustella tyhjänpäiväisesti tästä asiasta, joten kehotin tytön Pauliinan luokse korostaen, että uudet hevoset olisivat varattuina tällä hetkellä tallitytölle ja -pojalle.

Ihmettelin koko matkan pikkutyttöä ja hänen kysymyksiään - tokihan tallissa oli muitaki, joilta kysyä, miksi siis juuri minä? Asia unohtui kuitenkin pian, kun sain kannettavakseni satulan ja suitset ja suunnistin jälleen Viskin karsinalle. Poni hörähti tuttavallisesti minut tunnistaessaan ja lämpö hyökyi sisälleni. Rutistin ruunan kaulaa lämpimästi ennen satulointia. Kiristin vyön ja suitsitin Viskin. Se ei vastustellut näissäkään asioissa, joten päättelin sillä olevan tänään kenties jopa harvinaisen hyvä päivä. Lähdin taluttamaan Viskiä ulos helpottuneena päästessäni pois tallin hälinästä. Olin seurallinen ihminen, mutta jatkuva hälinä rupesi pidemmän päälle häiritsemään, joten tuntui rauhoittavalta päästä ulos maastoon rentoutumaan Viskin kanssa. Pihalla laskin jalustimet alas, kiristin vyön uudelleen ja ponkaisin ruunan selkään. Viski liikahti eteenpäin, mutta pidätin ohjista kevyesti ja se pysähtyi kesken askeleen. Jalustimet olivat sopivat, sillä itse olin ratsastanut Viskillä viimeksi, joten suuntasin suoraan kohti maastopolkuja.

Nautin - ja minusta tuntuu että Viskikin nautti - luonnon rauhasta ja syksyn raikkaudesta. Harvoissa puissa oli enää lehdet ja muutamia viimeisiä putosi harvakseltaan maahan, kun tallustimme rauhaisaa käyntiä kapeaa maastopolkua pitkin. Katsahdin maahan ja huomasin siinä melko tuoreen näköisiä kavionpainanteita. Joku muukin oli siis päättänyt lähteä maastoilemaan kaiken häslingin keskellä. Hyräilin itsekseni ja Viski pärski tyytyväisenä. Ratsastin pitkin ohjin, joten pari kertaa sain vetää Viskiä pois ruohopuskista. Matka taittui rauhallisesti kymmenisen minuuttia, jonka jälkeen keräsin ohjat ja kannustin pohkeillani kevyesti Viskin raviin. Ruuna alkoi hölkkäämään pirteästi, viime ratsastuksesta tutun pomppivasti, mutta kuitenkin melko reippaasti. Istuin kyydissä maisemia katsellen ja kevensin askelten tahtiin. Viski pärskähti taas. Käännyimme vasemalle, samanlaiselle pikkupolulle josta tulimmekin. Tiesin polun vievän puolen tunnin lenkille, joka oli meille aivan sopiva. Muistelin reitillä olevan myös pienen laukkapätkän, mutten ollut asiasta ihan varma.

Vastaan tuli loivahko ylämäki. Annoin Viskin kulkea käynnissä mäen loppuosan - kaikkein jyrkimmän osan. Matka jatkui käynnissä vielä jonkin aikaa. Viskin pää heilui askelten tahdissa hassusti ja silitin sen lämmintä kaulaa. Eteemme tuli uusi risteys, mutta jatkoimme matkaa eteenpäin, koska muut tiet veisivät meidät vain eri reiteille. Pari kertaa Viski säpsähti - tai esitti säpsähtävänsä - jotain eläintä pusikossa ja tunskin sen hätkähdyksen ja lihasten jännittyneen värähtelyn. Olin kuitenkin melko varma, että poni vain esitti, sillä tarkemmin ajatellen en ollut koskaan kuullut, että Viski olisi pelännyt mitään. Vajosin ajatuksiini ja seuravaksi huomasinkin pikän suoran pätkän edessämme. "Juuri sopiva laukkaamiselle", tuumin. Viskikin oli huomannut saman, sillä se lähti laukkaamaan hirveää kyytiä jo heti pohkeen kosketuksesta. Viiletimme eteenpäin tuuli korvissa suhisten. En voinut olla nauttimatta kyydistä. Istuin kevyessä istunnassa ja annoin ponin painella niin lujaa, kuin kavioista lähti. Aivan liian pian pätkä oli ohi ja sain vaivoin hidastettua russin hitaaseen raviin. Matka jatkui parin mutkan kautta ja lopulta käännyimme vasemalle, tallipihalle päin, kuten olin selvittänyt etukäteen. Annoin Viskin puhaltaa käynnissä loppumatkan, sillä laukkaaminen täysillä oli tummentanut sen kaulan hiestä. Hiki kuivui loppukäyntien aikana, joten päätin viedä Viskin tarhaan reissun päätyttyä.

Parkkipaikka oli, kuten odotinkin, täynnä autoja, tosin huomasin muutaman vapaankin paikan, joka tarkoitti sitä, että osa uusista hoitajaehdokkaista oli jo lähtenyt koteihinsa, kenties pettyneinä, kenties uusien hevosten hoitajina. Mietin, olivatko kaverini Santtu ja Jossu saaneet uusista hevosista hoidokit, joita he olivat jo pitkään kärkkyneet. Toivoin todella, että olisivat. Maastoreissut yhdessä omien hoitsujen selästä tuntuivat ihanilta ajatuksilta. Pysäytin Viskin lähellä tallin ovea ja laskeuduin sen selästä pehmeästi. Nostin ensin vasemman jalustimen ylö ja löysäsin satulavyötä. Kierrettyäni toiselle puolelle ja nostettuani toisen jalustimen ylös, vedin ohjat ponin pään yli ja ohjasin sen talliin. Porukka oli tosiaan vähentynyt ja pääsin kiertelemättä suoraan Viskin karsinalle. Avasin oven apposen auki, jotta mahduimme molemmat sisään ja kävelin edeltä karsinaan, Viski perässäni. Silittelin ponin turpaa, ennen kuin suljin karsinan oven ja riisuin sen varusteet. Ponin selkä oli vielä hiukan hikinen satulan kohdalta, mutta harjaamisen aikana se ehti jo kuivua ja lähdin taluttamaan Viskiä ilman loimea tarhaan.

Harjatessani olin huomannut, että ponin talviturkki oli totisesti jo alkanut kasvaa ja Viski tuntuikin entistä pörröisemmältä. Kävelimme vierekkäin kohti parkkipaikan viereistä tarhaa, jossa Laku jo odotti Viskiä. Laku hirnahti tervehdykseksi jo kaukaa ja Viski vastasi siihen ehkä hiukan uupuneesti, mutta tyytyväisenä yhtä kaikki. Päästin ponin irti tarhaan ja se ryntäsi pukitellen kaverinsa luo. Unohduin katselemaan kaveruksia useiksi minuuteiksi ja lähdin tallilta vasta illan hämärtyessä. En voinut olla miettimättä kotimatkan ajan, olivatko uudet hevoset saaneet jo hoitajat, mutta ehkäpä jo huomenna saisin tietää.

Ciao, Viskin oma yksityinen orjatar!

Oi, teidän maastolenkki kuulosti oikein mukavalta, niin myös tämä tarina. Ylläpidon mielestä ehkäpä parhain tarinasi tähän mennessä; oli oikein viihdyttävää luettavaa, sopivan mittainen ja kivasti olit kuvaillut hieman ruuhkaisempaa Vaajaa. Kieltämättä, pikkutytöillä tuntui olevan hieman absurdejakin haaveita itsestään Pennyn ja Rastin hoitajina, vaikka meidän venäläiset veisivät tyttösiä varmasti 6-0 ja kuin pässiä narussa..

Jos olet huomenissa rehujenjaon aikaan tallilla, niin viitsitkö auttaa Pauliinaa ja talliorjatiimiä ruokinnassa? Voisit vaikka viedä heiniä tarhoihin; rehuvarastossa on niitä isoja saaveja, suurin piirtein saavillinen per hevonen siinä iltapäiväruokien aikaan, Viskille tietty vähän vähemmän ja Rastille hieman enemmän, maalaisjärkeä pystyt varmasti käyttämään sen verran.

Hyvä että Viskikin sai oman ratsastelijan, pojalle meinasikin alkaa kertyä kohtuullinen heinämaha kesän jäljiltä, varsinkin kun nyt syksyllä on tunteja ollut hieman tavallista vähemmän.

Tarinan pisteytys täydet 10 tosi hyvästä tarinasta
Tilitilanne 20

Kello näytti jo puoli kahta, kun talsin tallille kulkevaa tietä. Sää oli sanalla sanoen ankea; pilvinen, harmaa ja sateinen. Päiväksi oli luvattu kovaa tuulta ja runsaasti sadekuuroja, joten olin varautunut ottamalla mukaani kirkkaan keltaisen sadetakin, jonka tulisin vastahakoisesti pukemaan ruskean hupparini päälle, mikäli nuo tummanharmaat pilvet ryöpyttäisivät kyyneleensä tallipihan - ja minun - niskaani. Aivot tuntuivat tyhjiltä, sillä olin herännyt vasta pari tuntia sitten ja en todellakaan ole aamuihmisiä. Minulla kestää useita tunteja herätä ja piristyä. "Sadekuuro tosin herättäisi minut takuuvarmasti", ajattelin hiukan synkästi, "kastuminen tästä vielä puuttuisikin." Pohdin kastuvani mieluummin, kuin käyttäväni ylipirteää sadetakkiani, kun pääsin viimeinen tallipihalle. Hoksasin Viskin heti parkkiksen viereisessä tarhassa. Se rapsutteli Lakun säkää ja Laku rapsutti sen säkää. "Söpöä", tuumin ja päivä tuntui heti paljon kirkkaammalta ja miellyttävämmältä kuin hetki sitten.

Livahdin talliin hakemaan Viskin riimunnarua. Olin näköjään tullut juuri ruokinta-aikaan tallille, sillä minut revittiin heti Pauliinan ja talliorjien avuksi rehujenjakoon - vaikka mielelläni minä toki töitä teen. "Sä voisit viedä Santun kanssa heiniä tarhoihin", Pauliina opasti tavallisen kovalla ja varman tuntuisella äänellään. "Niitä on rehuvarastossa, yks saavi per turpa, jooko? Viskille sit vähän vähemmän - mitä se poni oikein syö, kun paisuu kuin pullataikina - ja Rastille voi sitten heittää melkeen puoltoista saavia. Ei kyllä ihan niin paljon, mutta kyllä te osaatte", Pauliina höpötteli ohjeita minkä kerkesi. Minä ja Santtu nyökättiin ja suunnistettiin siltä seisomalta rehuvarastolle.
"Kaamea ilma", tokaisin Santulle, kun kannoimme molemmat yksiä vadillisia heinää pihalle. Oli alkanut tihuuttaa vettä.
"Jep", Santtu vastasi irvistäen. "Ei ihan ratsastusilma, vai mitä tuumaat?"
Pudistin päätäni vastaukseksi. Olimme saapuneet parkkiksen viereiselle tarhalle, sille samalle, jossa Viski ja Laku laidunsivat. Olin heittänyt Viskin heinävadista isot määrät pois, sillä kuten Pauliina sanoi, ruuna näytti todellakin lihonneen kuin kantava tamma. Santtu oli todennut Lakun olevan niin "hoikka poika, että se saisi syödä liki koko vadillisen heinää", joten Santun ei ollut tarvinnut poistaa vadeista liikaheiniä, kuten minun. Santtu avasi tarhan portin ja astuin hänen perässään tarhaan. Viski ja Laku tulivat oitis nuuhkimaan heiniä vielä niitä kantaessamme ja saimme tehdä ison työn patistellessamme niitä pois kimpustamme. Kaadoin heinät tarhan toiselle puolelle ja Santtu toiselle, jotta ponit eivät nahistelisi heinistä, mikäli ne kaadettaisiin samaan kasaan. "Pidä hyvänäsi", mutisin Viskille ja astuin pois heinien edestä, jolloin se singahti ahmimaan niitä. "Ja varokkin lihoamasta vielä lisää", lisäsin ruunalle varoittavasti, mutta se tuskin kuuli rouskutukseltaan.

Tänään ratsastus saisi jäädä ainakin aamupäivältä, koska juuri aamuksi oli luvattu pahimpia sateita. Ja niinhän se olikin, sillä juuri kun saimme tarhan portin kiinni, tihkusade muuttui oikeaksi rankkasateeksi ja jouduimme juoksemaan sisään talliin kädet pään suojana. Pauliina lupasi ystävällisesti viedä Jossun kanssa loput heinät, sillä he eivät kuulemma pelänneet sadetta "niin kuin eräät", kuten hän tokaisi varsin pistävästi aiheuttaen minulle ja Santulle äänettömät naurukohtaukset. Päivä kului tallissa orjatiimiä autellen. Aluksi kävin loimittamassa Viskin kevyellä sadeloimella - helppo homma, koska ruuna seisoi paikallaan ruokaa ahmien - ja sitten haimme Santun ja Jossun kanssa Rastin, Pennyn ja Kanin sisälle. Jaoimme yhdessä rehut tallissa oleville hevosille ja heitimme ainakin omasta mielestämme laadukasta läppää, joka tosin tuntui silminnähden ärsyttävän Pauliinaa, jonka huumorintaju poikkesi jonkin verran omistamme. Pauliinan patistettua Santun ja Jossun muihin töihin, tartuin lattiaharjaan - tai luutaan, miksi sitä nyt halutaankaan kutsua - ja aloin siistiä tallikäytävää, jonne oli pudonnut jonkin verran rehuja, olkia ja muuta moskaa.

Kello oli kaksi, kun hain kottikärryt ja talikon ja kävin Viskin karsinan kimppuun. Ruuna oli ilmeisesti juuri viety tarhaan, eikä sen karsinaa ollut putsattu, sillä löysin parikin lantakekoa kuivikkeisiin hautautuneena, joista toinen vaikutti melko tuoreelta. Nostelin lannat kärryihin hyräillen ja sama kohtalo toistui myös märille kuivikkeille, joita löytyi erityisesti karsinan nurkasta. Mikälie Viskin kusipotta, mietin naurua pidätellen, kun viimeistelin työni. Minua oli alkanut jo pänniä Viskin tapa käyttää rehukuppiaan vessanpönttönä, vaikka aluksi se olikin tuntunut huvittavalta. Suunnittelin jo liimaavani kupin päälle muovipussin, jonka voi siirtää syrjään vain ruoka-ajaksi, jottei ruuna pääsisi tuhoamaan kuppiaan, mutta idea tuntui melko vaikealta toteuttaa ja hylkäsin sen melko nopeasti. Hain ämpärillisen vettä pesusienellä varustettuna viedessäni kottikärryt ja talikon paikoilleen. Aloin hinkkaamaan pesusienellä ruokakuppia puhtaaksi. Viski oli ilmeisesti nuollut kuppinsa puhtaaksi ennen sinne sontimista, sillä en nähnyt puhdistukseni aikana yhtään kauranjyvää. "Vai näin se ukko lihoaa", tuumin mielessäni. "Pitääpä panna se oikein tehotreeniin ensi viikolla.

En ollut varma, kauanko ehtisin ratsastaa Viskillä, sillä olin viettänyt tallilla jo käytännöllisesti katsoen koko päivän ja porukat saattaisivat kaivata minua kotiin. "Saavat kaivatakin", mietin pirullisesti päätettyäni viedä Viskin maneesiin pienelle esteharjoitukselle. 40 sentin miniesteet, joita Viski hyppi, tuntuivat melko vähäisiltä tavallisesti hyppimiini yli metrin esteisiin, mutta päätin tyytyä kohtalooni mukisematta. Kävin hakemassa Viskin tarhasta ja Jossun avuliaalla avustuksella harjasimme ponin rupatellen niitä näitä. Viski tuntui nukahtavan harjauksen alle, vaikka se heräsikin välillä luimimaan, kun harjasimme mahan alta tai sen päätä. Viski oli satuloitu ja suitsittu hetkessä. Uusi, nimikoitu vihreä satulahuopa oli huomattavasti paremman näköinen kuin vanha punainen pörröhuopa, jonka olin hylännyt jo ikiajoiksi. Talutin ruunan reippaasti ulos tallista ja suoraan maneesiin suojaan ulkona vihmovalta tuulelta.

Alkukäynteihin meni normaalit kymmenisen minuuttia. Edellisen tunnin jäljiltä maneesiin oli jäänyt pari estettä - tosin aivan liian korkeita Viskille, osa oli ainakin 110 senttisiä, tallin isoimmille hevosille tarkoitettuja. Olin siis ennen selkään nousua pienentänyt niistä kolme ja päätin aloittaa estetreenit Viskin kanssa vähän rauhallisemmin, ei siis ihan täysmittaisella radalla. Viski oli vähän hermostunut joutuessaan odottamaan minua, mutta nyt se vaikutti jo rauhalliselta, kun kannustin sen raviin. Keventelin ruunan ravin tahdissa reilut pari kierrosta. Vaihdoin suuntaa ja kiertelin vähän esteitä. Viski katseli niitä epäluuloisesti, "ei kai noita joudu hyppäämään?"-ilmeellä. Taputin ruunaa rohkaisevasti kaulalle. Ensimmäinen laukannosto sujui hyvin, huomattavasti paremmin kuin ensimmäisellä ratsastuskerralla. Viski otti pari raviaskelta vielä apujeni jälkeen, mutta se ei kuitenkaan rynninyt kiitoraviin pidätteideni ansiosta. Olin tyytyväinen ruunaan ja annoin sen laukata kierroksen uralla melko vapaata tahtia. Käänsin Viskin toiseen suuntaan ja laukkailimme pari kierrosta rauhassa. Viskin askelet tumpsahtelivat hiekassa hassun kuuloisena ja tasaisen rytmin keskeyttivät vain ruunan ajoittaiset pärskäykset.

Hidastin Viskin raviin ja kuljimme parit ravipuomit, jotka olin vierittänyt ennen Viskin selkään kiipustamista sopiville etäisyyksille. Ponin kavio kolahti toiseksi viimeiseen puomiin, mutta muuten se selvitti ne puhtaasti. Uusin harjoituksen ja nyt se sujui täysin puhtaaksi. Taputin Viskille kiitokset. Päätin hypätä ensimmäisen kierroksen ravissa ja vasta toisen laukassa, mikäli eka kierros sujuisi hyvin. Ravailimme siis rauhassa ensimmäiselle esteelle. Viskin korvat painuivat vuoron perään luimuun ja sivuille. Se vaikutti vähän epäluuloiselta, mutta pohkeeni pakottivat sen eteenpäin. Ponnistus tuli sopivaan aikaan, mutta Viski melkein pudotti puomin laiskuudellaan. Kuin ihmeen kaupalla pääsimme kuitenkin yli ja istuin taas harjoitusraviin ennen seuraavaa estettä. Annoin Viskille raippaa ja se virkistyikin hieman ja ponnisti jo paljon energisemmin toiselle esteelle. Ohjasin ponin melko tiukan käännöksen jälkeen kolmannelle esteelle, sinivalkoiselle pystylle, jonka edessä oli ponnistuspuomi. Puomi selvästi auttoi Viskiä, sillä se pääsi esteen yli kivalla ilmavaralla. En enää jaksanut raviköpöttelyä, joten nostin laukan ennen seuraavaa estettä. Viski tuntui innostuvan vauhdista vähän liikaa ja ponnistus ajoittui turhan aikaiseksi. Seuraus oli odotettavissa; Viskin takajalat kopauttivat puomin armottomasti maahan.

Jouduin laskeutumaan satulasta nostaakseni puomin. Se oli omiaan lisäämään ärtymystäni, joka johtui lähinnä tämänpäiväisestä ankeasti ilmasta. Kun puomi oli nostettu, nostin uudelleen laukan ja lähdin miniradalle. Viski tuntui nyt reippaammalta ja kuuliaisemmalta; ehkä se vaistosi ärtymykseni, jonka yritin kuitenkin huolellisesti peitellä. Ensimmäinen este. Kolme askelta ponnistukseen... Kaksi... Yksi... Puristin pohkeeni Viskin kylkiin, nousin kevyeen istuntaan. Tunsin takaosan lihasten värähtävän ja jännittyvän sitten vahvaan ponnistukseen. Viski hyppäsi isolla ilmavaralla ja laskeutui nätisti, mutta ehkä vähän turhan töksähtävästi. En menettänyt tasapainoani, vaan jatkoin seuraavalle esteelle, joka oli suoraan edessä. Kannustin Viskiin lisää vauhtia ja se vastasi nyt jo innokkaana apuihini. Lähestyminen tapahtui nopeammin kuin olin odottanut, mutta Viski korjasi tilanteen pitkällä ja kantavalle loikalla. Horjahdin hieman alastulossa, mutta korjasin istuntani nopeasti ja käänsin Viskin tiukkaan käännöksen kolmannelle, sinivalkoiselle esteelle, jonka ruuna oli viimeksi selvittänyt ongelmitta. Sama toistui nytkin; taputin ruunaa kiitokseksi ja suuntasin viimeiselle esteelle, jonka puomi oli viimeksi kolahtanut alas. Kokosin vähän ohjia ja laukka muuttui hieman hallitummaksi. Viski käänsi korviaan taakse, kuunnellen apujani. Ennen estettä otimme vähän vauhtia ja sain Viskin valitsemaan juuri oikealle ponnistuspaikalle. Hyppy ei ollut erityisen ilmava, mutta se ylsi kuitenkin reilusti esteen yli. Laskeutuminen oli silkinpehmeä, harvinaisen huomaamaton. Hidastin ravin kautta käyntiin ja kehuin Viskiä äänellä ja runsailla taputuksilla.

Oli treenin lopetuksen aika. Ratsastelin rauhalliset loppuravit ja annoin Viskin vielä levähtää loppukäynneissä, ennen kuin suunnistimme tallipihalle. Taivas vuodatti taas kyyneleitä niskaamme, joten otimme pienen ravispurtin, jotta pääsisimme mahdollisimman kuivana talliin. Talliin päästyämme harjasin Viskin, loimitin sen taas vanhalla sadeloimella ja talutin tarhailemaan. Se moikkasi Lakua tutulla kimeällä hirnahduksella ja ravasi kaverinsa luo heti, kun päästin sen irti riimunvarresta. Tällä kertaa en jäänyt katselemaan kaksikon temmellystä, sillä vettä tuli edelleen taivaalta varsin rankasti. Suunnistin hakemaan tavarani - upouuden kypärän, raipan ja sadetakin - ja lähdin kävelemään ripeästi kohti bussipysäkkiä. Onneksi pysäkki oli katollinen, joten vältyin kotimatkalla suuremmilta kastumisilta. Tallipäivä oli ollut varsin pitkä - pisin tähän asti - joten olin jo hyvin nälkäinen saapuessani viimein kotiin.

No niin, viimeinkin laiska tallinomistaja kommentoi teikäläisen romaania!

Huuuuurrrjan pitkä tarina, ja oikein hyvä sellainen! Oikein ilolla taas luin että "jeejee Annika hoitanut Viskin pääsen lukemaan". Ikävää että sää oli noin kurja; sellaistahan se syksy on, mutta viikonlopuksi on luvattu jo vähän lunta, saapa nähdä toteutuuko se. Talviturkkien osalta voisi toki toteutuakin, etenkin Viski ja Reetta alkavat olla liioitellun karvaisia alkutalvipalttoissaan.

Hypätessä saat olla Viskille kyllä ihan kunnolla ärhäkkä, huomasitkin että se joko nukkuu ja vätystelee tai sitten spurttailee pirunkiilto silmissään. Poni ei varmasti mene rikki vaikka sille välillä vähän rumemminkin sanoo.. hyvä kuitenkin että kävitte treenaamassa; Viskin mahanpienennys on aikamoinen projekti, syöhän poika kuin hevonen (ehe ehe miten loistava puujalka..)

Seuraavalla hoitokerralla - jos vain ehdit? - voisit käydä auttamassa aloittelijatuntia, taluttelet vaikka Viskiä kun sillä on pikkuipana selässä. Yleensähän ukko käyttäytyy vallan mallikelpoisesti naperoiden kanssa, mutta mistä tuosta russ-huumorintajusta tietää.

Tarinan pisteytys 10 - mistä sä saat tähän tän romaanipituuden, w00t!
Kokonaispistetilanne - jokseenkin tutkimaton -: 30,5

Ilma oli näyttänyt aamulla epävakaalta, vettäkin oli vähän tihuuttanut, mutta nyt illan mittaan sää oli muuttunut selkeämmäksi, eikä sateesta ollut enää tietoakaan. Tallille lähtiessäni oli vielä ollut suhtkoht valoisaa, mutta hypätessäni ulos bussista jouduin hetken räpyttelemään silmiäni, ennen kuin tajusin pimeyden laskeutuneen jo varhain tänään. Onneksi katuvalot valaisivat jalkakäytävää. Tallille johtava hiekkatie kuitenkin oli melkoisen pimeä, joten kiiruhdin mahdollisimman nopeasti talliin. Olin selvittänyt, että nyt kuudelta alkaisi alkeistunti, jolle olin oikeastaan puoliksi lupautunut jo taluttamaan. Hykertelin mielessäni ajatusta Viskistä viisivuotias pikkutyttö selässään potkimassa ja kiljumassa. Hymy nousi väkisinkin huulille, kun avasin tallin oven ja tallustin sisään.

Tallissa oli huomattavan valoisaa verrattuna pimeyteen, josta olin juuri astunut pois. En käynyt moikkaamassa Viskiä ensialkuun, vaan kävin hakemassa pakin, sillä kello oli 20 minuuttia vaille kuusi ja minulla olisi melko kiire harjata poni ennen varusteiden laittoa. Viski tervehti minua tuttavallisella hörähdyksellä, joka oli vallan erisävyinen kuin ne monet luimimiset, joita olin ponilta saanut osakseni ensimmäisillä hoitokerroillani. Hymyilin Viskille aurinkoisesti, rapsutin sen turpaa ja suukotin otsaa. Poni vaikutti tyytyväiseltä. Mietin, kestäisikö Viskin onni kauaa, sillä en tiennyt yhtään, miten se reagoisi aloittelijaan selässään. Olin saanut Viskistä vähän arvaamattoman kuvan, sillä poni oli välillä laiska kuin mikäkin ja välillä se taas spurttaili kuin hengen hädässä. "Ota siitä sitten selvää", tuumin puoliksi huvittuneena, puoliksi harmissani. Aloitin harjaamisen tavalliseen tapaan pölyharjalla.

En ollut ehtinyt viittä minuuttiakaan harjata, kun pieni punatakkinen tyttö raotti Viskin karsinan ovea. Viski käänsi päänsä tyttöä kohti ja tyttö inahti kauhuissaan perääntyessään karsinan luota.
"Tuu rohkeesti sisään vaan, ei tää tee sulle mitään", huikkasin tytölle. Tyttö näytti epävarmalta, mutta astui silti karsinaan.
"Mitä sä luulet tekeväs tän karsinas?" Tyttö tokaisi itsevarmasti töykeään sävyyn.
Kohotin tytölle kulmiani äimistyneenä. Tämä punastui kaulaansa myöten ja tuijotti lattiaan.
"Anteeksi mitä? Kysyin lähes uskomatta korviani. Kuka tässä olikaan Viskin hoitaja - ja kuka ei?
"Tää on mun poni. Mä meen täl nytte. Enkä tartte apuu", tyttö vastasi kovaäänisesti. Hän näytti hivenen hemmotellulta upouusine ratsastussaappaineen ja -housuineen - ja töykeine puhetapoineen. Kesti hetken tajuta, mitä tyttö tarkoitti.
"Siis, ootsä menos sille alkeistunnille nyt kuudelta?" Kysyin yrittäen kuulostaa mahdollisimman ystävälliseltä. Pidätin haluni tiuskia tytölle takaisin ja pidin äänensävyni kohteliaana.
"Ei se oo mikää alkeistunti, mä en oo mikää aloittelija. Oon ratsastanu kesästä asti!" Tyttö hehkutti ylimielisen kuuloisena. "Jos nyt poistusit mun ponin luota, ettei mun tartte kutsuu Jannaa apuun häätään sua?" Tyttö lisäsi äärimmäisen epäystävällisesti.
"Mä harjaan tän loppuun, hae sä tän kamat sil aikaa", tokaisin hivenen loukkaantuuna, kun joku minua liki kymmenen vuotta nuorempi yritti määräillä.
Tyttö lähti nokka pystyssä karsinasta.

Pidätelty nauru pulppusi huuliltani. Viski pärskähti ja tökki minua turvallaan. Hoidin harjauksen loppuun. Punatakkinen pikkutyttö palasi Viskin satulan ja suitsien kanssa. Hän nosti satulan sanomatta minulle sanaakaan Viskin selkään. Poni luimisti, muttei tehnyt mitään, kuten arvattavissa oli; olin kuullut, että Viski käyttäytyi aloittelijoita kohtaan huomattavasti ystävällisemmin kuin kokeneempia ihmisiä kohtaan. Pikkutyttö sai kuin ihmeen kaupalla Viskille varusteet - vaikka jouduinkin laittamaan satulaa paljon taaemmas ja kiristämään aivan liian löysät remmit suitsista. Yritin neuvoa tyttöä ystävällisesti, miten katsotaan, onko leukaremmi sopiva, mutta hän käänsi katseensa pois päin vihaisesti tiuskaisten: "Mua ei tartte neuvoo." Pyöräytin silmiäni, omapa oli tytön ongelma, jos apu ei kelvannut.

"Onko alkeiskurssilaiset valmiita? Okei, lähetään maneesiin päin sitten!" Jannan kova ääni kaikui tallissa. Kuljeskelin Jannan kehotuksesta ("Hoitajat, pitäkää sitten poneja vähän silmällä matkan aikana") Viskin vierellä, kun poneja talutettiin maneesiin. Punatakkinen pikkutyttö tuntui ottavan siitä yhä enemmän nokkiinsa, mutten ollut näkevinäänkään häntä, kun tartuin kolmesti Viskin ohjiin nykiäkseni sen pään pois milloin mistäkin puskasta.

Autoin pikkutyttöä vastentahtoisesti jalustinten säädössä ja vyön kiristyksessä. Tyttö ei puhua pukahtanut, vaan viittilöi milloin jalustimiinsa ja milloin satulavyöhön. Puolivälissä pinnani kiristyi kunnolla ja äyskähdin tyttöä yrittämään itsekin; jalustinten säätö oli varmasti tullut tälle syksyn myötä tutuksi, sillä tietämäni mukaan tämä ei ollut todellakaan ensimmäinen alkeiskurssin tunti. Vihdoin päästiin uralle. Napsautin mukaan tuomani riimunnarun Viskin kuolaimeen ja pidin sopivaa etäisyyttä poniin - ja sen nirppanokkaiseen ratsastajaan - kävellessäni sen vierellä. Janna huuteli ratsastajille erilaisia ohjeita, korjaili milloin käsien ja milloin jalkojen asentoa, neuvoi nojaamaan enemmän taaksepäin ja kääntämään nyrkkejä pystyyn. Muistelin omia aloittelija-aikojani ja se sai hymyn nousemaan huulilleni.
"Mitä sä luulet virnuilevas mulle?!" Pikkutyttö kivahti. Hän tuijotti minua liki murhaavasti.
"En mä oo sulle mitään virnuillu", kivahdin takaisin. Ilmeisesti tyttö oli luullut, että nauroin, kun hänen istuntaansa korjattiin.
"No kelle sitten?" Tyttö äyskähti ja paukautti Viskiä pohkeillaan lujempaan vauhtiin edes yrittämättä ensin kevyellä pohjeavulla.
"Sori, mutta taitaa olla oma asiani", vastasin kylmästi.

Oli kammottavaa taluttaa ilkeää aloittelijatyttöä - Emiliaa, kuten kuulin Jannan sanovan. Janna määräsi ponit pian raviin. Hölkkäsin Viskin töpötyksen vieressä. Emilia heilui selässä kuin perunasäkki. "Ja sitten istutaan alas satulaan harjoitusraviin..." Janna opasti ratsukoita. "Emilia, koita istua vähän rennommin. Rentouta selkä, niin et pompi noin kauheasti. Mari, kantapäät alas. Liisa, muista nojata taaksepäin..." Emilian istunta ei kuitenkaan ottanut parantuakseen. Ratsukot vaihtoivat suunnaan koko rata leikkaa-tiellä. Janna kehotti hoitajia siirtymään kentän keskelle, jotta ratsukot voisivat ratsastaa hetken itsenäisesti, kun ravi näytti sujuvan yleisesti ottaen hyvin. Napsautin riimunnarun irti Viskin kuolaimesta. Poni vilkaisi minua kummissaan, kun talsin kentän keskelle. "Otetaan ponit sitten kääääyntiin. Hyvä. Ensin mennään oikein hidasta käyntiä lyhyellä sivulla ja sitten oikein reipasta käyntiä pitkällä sivulla. Selvä? Okei, voitte aloittaa!" Janna rupesi taas neuvomaan ratsastajia. "Anna vähän hellemmin pohjetta sille Viskille, Emilia, se tuntuu nyt oikein reippaalta. Liisalla näyttää sujuvan oikein erityisen hienosti. Juulia, nyrkit pystyyn. Okei sitten, siirrytäänpä kaikki raviin."

Katselin Viskiä huvittuneena. Se näytti kyllästyneen jatkuvaan potkintaan kyljissään ja veti stopit uralle. Takaa tulevat ratsukot joutuivat kiertämään uppiniskaisen ponin. "Pohjetta vaan, Emilia, anna raippa kerran", Janna opasti. "Uudelleen vaan. Joo-o, vielä kerran." Mutta Emilia ei onnistunut saamaan VIskiä käyntiin, saati sitten raviin. "Annika, viitsitsä...?" Janna huokaisi. Nyökkäsin ja lähdin Viskin luo. En ehtinyt ponin lähelle, kun se pukitti komeasti kerran, kaksi, kolme kertaa. Emilia kirkaisi - liioitellun kuuloisesti - ja lensi sivuttain satulasta. Janna ehti tytön luo ennen minua, vaikka olin paljon lähempänä. "Miten kävi?" Tämä kyseli huolissaan. Emilia sopersi jotain sekavaa kipeistä kyljistään. Viski sen sijaan käytti tilaisuutta hyväkseen samalla tavalla kuin silloin, kun itse tipahdin sen selästä. Poni laukkasi ympäri maneesia vedellen railakkaita pukkeja siellä täällä. Kesti jonkin aikaa, ennen kun sain ponin kiinni. Emilia vaikeroi, ettei halua enää takaisin ratsaille, mutta Janna sai kuin ihmeen kaupalla suostuteltua hänet takaisin Viskin satulaan. Tällä kertaa sain taluttaa Viskiä ihan pysyvästi. Emilia murjotti.

Lopputunti sujui rauhallisissa merkeissä; useita ravipätkiä, käyntityöskentelyä, voltteja, ympyröitä ja paljon kiemuroita ja tietenkin myös lukuisia istuntavirheitä; milloin olivat kantapäät ylhäällä, milloin kädet suorana edessä. Olin suorastaan ikionnellinen, kun Janna komensi ratsukot loppukäynteihin pitkin ohjin. "Antakaas kunnon taputukset hepoille", Janna sanoi. "Myös Viskille", hän lisäsi huomattuaan Emilian happaman naaman. Emilia ei kuitenkaan osoittanut millään lailla kuulleensa Jannan huomautusta, joten minä otin tehtäväkseni palkita Viskin kaulan rapsutuksella. Sain Emilialta osakseni vihaisen katseen, mutten välittänyt. Pikkutytöt eivät minua komentelisi, se on selvä. Kohtasin Emilian katseen päättäväisesti ja tuijotin tätä niin kauan, että hän käänsi katseensa pois. Hymyilin voitonriemuisena. Minulla ei ollut aavistustakaan, että Vaajassa kävisi tämänkin tyylistä porukkaa. Olin tutustunut vain mukaavan ja rempseään hoitajakaartiin, mutta näköjään tallilta löytyisi porukkaa joka lähtöön.

Viski palasi tunnin jälkeen talliin. Emilia oli livistänyt äitinsä - suuren, lihavan, pinkkiin takkiin pukeutuneen pörröpäisen naisen - kanssa suurella autolla kohti kotia ja jättänyt Viskin minun hoidettavakseni. En pannut sitä pahakseni, sillä Viskin kanssa oli aina hauska hengata, vaikka se osasikin olla ärsyttävä törppö joskus. Harjailin ponia lähinnä huvin vuoksi, sillä se ei ollut järin likainen. Rupattelin sille rauhallisesti ja rapsuttelin sitä sieltä täältä. Kello näytti olevan puoli kahdeksan, kun ison halauksen ja pusun jälkeen jätin Viskin lepäilemään karsinaansa, vein harjapakin paikoilleen ja lähdin lampsimaan kohti bussipysäkkiä.

Terveex,

tuollaisia noi aloittelijat vähän on, mutta suurkiitos tuntiavustuksesta! Viski käyttäytyi riittävän siististi - ollakseen Viski - joten tunti ei aivan täydellinen fiasko sitten ollutkaan. Ruuna muuten vaikuttaa aika nyreältä saatuaan lisää liikuntaa ja hieman vähemmän rehuja, epämääräinen väite "lihavat ovat onnellisempia" taitaa pitää paikkansa Viskin kohdalla! Poika on selvästi alkanut muuten tunnistaa teikäläisen askeleet ja äänen tallilla.

Seuraaviksi päiviksi ei ole oikeastaan ylläpitolla mitään erityisiä toiveita siitä, mitä pitäisi tehdä, joten puuhaile Ossving-herran kanssa kohtuullisen vapaasti ja pidähän neiti hauskaa!

Tarinan pisteytys 9
Kokonaistilanne 49,5

Eilinen tarina, joka jäi illalla kesken, siksi kyseessä on ilta, eikä päivä.

Kännykän kelloni näytti puolta seitsemää, kun nousin bussista tallin lähipysäkillä. Ilta oli ehtinyt vierähtää melko pitkälle, mutta tarkoitukseni oli silti tehdä pieni rauhaisa maastolenkki Viskin kanssa. Olin suunnitellut lähteväni liikkeelle ilman satulaa, mikäli Viski ei vaikuttaisi olevan kovin ylienergisella pukkituulella. Hymähdin mielessäni ajatukselle muistellen ikimuistoista maastoretkeä, jolloin Viskin oli onnistunut pukittaa minut selästään, ja kiiruhdin vauhdilla kohti tallia.

Matkalla hoksasin Viskin tarhassaan parkkiksen vieressä, joten muutinkin suunnitelmiani kävellä suoraan tallille ja päätinkin napata ponin jo näin matkan varrelta mukaani talliin. En löytänyt aidan tolpasta roikkumasta tavallista riimunnarua, mutta tuumin pärjääväni Viskille ihan riimusta taluttaen. Poni antoikin oikein kiltisti kiinni nuuhkien kättäni uteliaana. Silittelin hetken ruunan poskea ja lähdin sitten taluttamaan sitä riimusta tallille päin. Laku yritti seurata kaveriaan ulos portista, mutta sain sen hätistettyä viime tingassa pois. Pettyneen näköinen ruuna jäi nyhjäämään yksin tarhaan.

Sidoin Viskin käytävälle kahdella riimunnarulla - lainasin toisen naapurikarsinan koukusta - ja lähdin itse hakemaan ponin harjapakkia. Samalla nappasin varustehuoneesta mukaani Viskin suitset, pysähdyttyäni ensin ihailemaan ruunan upouutta yleissatulaa. Jätin satulan kuitenkin telineeseensä, sillä tänään oli tarkoitus mennä ilman sitä. Kävelin takaisin Viskin luo, ripustin suitset roikkumaan riimunnarulle tarkoitettuun koukkuun ja aloin harjata Viskiä. Ruuna oli ilmiselvästi piehtaroinut, joten työssä meni aikaa parikymmentä minuuttia. Vilkaisin taas kelloani, joka näytti jo viittä yli seitsemää. Muistaakseni iltaruuat jaettaisiin siinä kahdeksan aikoihin, joten minulla tulisi kiire, mikäli mielin lähteä maastolenkille. Pidin kiirettä suitsimisessa ja parin minuutin kuluttua Viski seisoikin suitsittuna ilman satulaa käytävällä. Otin riimun pois ponin kaulalta ja maiskautin sen liikkeelle perääni.

Uutukaiset saappaani tuntuivat miellyttäviltä jaloissa ja katselin niitä hetken ylpeänä. Sitten Viski pärskähti ja tuuppi minua turvallaan ja palasin taas ajatuksistani nykyhetkeen. "Onneksi Viski ei ole korkea", tuumin ponnistaessani ruunan selkään. Minun ei tarvinnut säätää jalustimia tai kiristää vyötä, koska satulaa ei ollut, joten lähtö sujui nopeasti. Viski kuopi maata valmiina lähtemään, joten kokosin ohjia hiukka paremmin käsiini ja painoin pohkeeni ruunan kylkiin käynnin merkiksi. Viski vastasi apuun reippaasti, josta päättelin ettei se ilmeisesti ollut saanut hirveästi liikuntaa tänään - liekö kukaan ratsastanut sillä edes. Köpöttelimme melko reipasta vauhtia - Viskin kävelemäksi - kohti maastopolkuja. Oli jo hyvinkin hämärää, mutta eteenpäin näki silti melko hyvin. Päätin käydä vain lyhyellä lenkillä, koska pimeässä tuskin näkisi palata tallille päin.

Kävelimme viitisen minuuttia, kunnes annoin Viskille pohkeita siirtäen sen raviin. Ravi tuntui hieman pehmeämmältä ilman satulaa, mutta jouduin silti keskittymään syvälle selkään istumiseen, jotten pompahtaisi maahan. Ruuna sen sijaan höristeli korviaan ja vilkuili ympärilleen innokkaasti hämärässä. Alkoi tulla kylmä ja mieleni teki enemmänkin maneesiin kuin kylmään ulkoilmaan. Käänsin Viskin vasemmalle heti ensimmäisestä risteyksestä, koska sitä kautta pääsisi nopeiten takaisin tallille. Siirsin Viskin hetkiseksi käyntiin. Minun ja Viskin hengitykset höyrysivät kuulaassa ilmassa. Viski pärskähteli välillä, mutta muuten oli hiljaista. Vihdoin tallipiha häämötti edessämme. Kuulin Lakun kauas kantavan hirnahduksen, tervetulotoivotuksen Viskille. VIski vastasi hirnahdukseen välittömästi. Emme kuitenkaan menneet tarhoille päin, vaan käänsin Viskin kohti maneesia.

Hyppäsin hetkeksi alas Viskin selästä avatakseni maneesin oven. Maneesissa ei ollut ketään, vaikka pari estettä sinne olikin ilmeisesti viime tunnin jäljeltä jäänyt. "Jos osaat olla nätisti, voitais hypätä tuo pienin este", mutisin Viskille ja taputin sen kaulaa. Poni hörisi ja tutkaili ympärilleen maneesissa. Pääsin kiemurtelemaan Viskin selkään ilman mitään jakkaraa. "Onneks oot näin pieni", naurahdin ääneen Viskille, joka oli lähtenyt käyntiin samalla hetkellä, kun istahdin sen selkään. Ohjasin ponin uralle. Olimme lämmitelleet jo maastossa ravipätkillä, joten siirsin Viskin nytkin raviin. En jaksanut edes yrittää keventää ilman jalustimia, koska yksinkertaisesti inhoan sitä yli kaiken. Ravailimme Viskin kanssa yhden kierroksen, jonka jälkeen ohjasin ponin useille volteille, ympyröille ja kahdeksikoille. Poni tuntui tänään reippaalta, vaikka pari kertaa se saikin raipasta laiskottelun vuoksi.

Lyhyen sivun lopussa valmistelin Viskiä laukkaan, annoin pari puolipidätettä ja sitten laukka-avut. Viski lähti laukkaamaan hirveää kyytiä, joten jouduin pidättelemään sitä aluksi reilusti. Laukka rauhoittui kuitenkin pian takaisin normaaliksi, joten tyynnyin nauttimaan rennosta menosta. Viskin askellus tuntui pehmeältä, vaikka sen pienet askelet pompottivatkin välillä jonkun verran. Teimme pari laukkavolttia ja vaihdoimme suunnan. Horjahdin yhden kerran Viskin selässä, kun poni kompuroi uralla, mutta onnistuin kuitenkin pysymään selässä. Esteet houkuttelivat minua ja ilmeisesti Viskiäkin, koska ohjatessani sen kohti vihreävalkoista estettä, poni höristi korviaan ja kiihdytti vauhtiaan riemuissaan. Pidättelin Viskiä ensialkuun, mutta ennen estettä annoin sen ottaa kaksi isompaa harppausta, jotta pääsisimme suunnittelemaani ponnistuspaikkaan. Viski pidensi askeltaan tottelevaisesti, ponnisti vahvasti takaosallaan ja liisi esteen yli. Laskeutuminen töksähti epämukavasti, mutta ei silti horjuttanut minua selässä.

Taputin Viskiä tyytyväisenä ja ohjasin sen seuraavalle esteelle, arviolta noin 50-senttiselle pystylle. Poni vähän epäröi ennen estettä, kenties sen korkeuden takia, mutta sain kannustettua Viskin hyppäämään. Ilmavaraa olisi voinut jäädä reilumminkin, mutta 50 cm esteen hyppääminen oli jo hyvä saavutus Viskiltä, joten palkitsin sen taas rapsutuksin. Hidastin ponin käyntiin ja annoin sen levähtää pitkin ohjin. Hätkähdin, kun huomasin maneesin kellon näyttävän jo kymmentä vaille kahdeksaa. Ruokinta olisi siis kymmenen minuutin päästä. Ohjasin Viskin ulos maneesista reipasta vauhtia. Poni vaikutti vähän pettyneeltä, kun hyppiminen loppui, mutta lähestyessämme tallia sen vauhti kiihtyi melkein raviksi. "Kyllä sä kohta pääset syömään!" Nauroin ruunan hopulle.

Riisuin ponin suitset juuri, kun talliorjatiimi tuli kolistelemaan käytävälle rehukärryn kanssa. Moikkasin Jassun, Jossun ja Santun ja tarjouduin avuksi rehujenjakoon. "Tervetuloa messiin vaan", Santtu virnuili ja osoitti Viskin kaura-annosta, huomattavasti pienempää kuin kenenkään muun. Nappasin hymyillen ämpärin ja kävin tyhjentämässä sen sisällön Viskin rehukuppiin. Olin aiemmin tarkistanut huolellisesti, ettei Viski ollut käyttänyt kyseistä kuppia vessanpönttönään ja onneksi se oli vieläkin puhdas. Viski luimisteli minulle, kun olin sen ruokakupin tiellä ja änki itsensä syömään sivultani. "Ahne pikku possu", tuhahdin ponille ja rapsutin sen kaulaa. "Mä lähen nyt, nähään huomenna", sanoin ponille, mutta se tuskin kuuli äänekkäältä rouskutukseltaan. Rupattelin talliorjien kanssa vielä jonkin aikaa, kunnes huomasin viimeisen bussin saapuvan parin minuutin päästä ja lähdin juosten pysäkille, ehtien vain nipinnapin bussiin.

Moi lokakuun missivaaliehdokas Annika,

toivottavasti oli kiva päivä tallilla. Kävitte hyppäämässä ja meni hyvin? Ihme jos Viskin laihdutusprojekti ei etene tällä menolla. Voisit joku päivä kokeilla ajaa Viskillä vaikka pellon viertä menevällä hiekkatiellä jos se ei ole liian jäinen; jos valjastus tuottaa ongelmia, kysy vaikka Mikkoa apuun.

Tarinan pisteytys 8,5
Kokonaistilitilanne 8,5

Koulukiireet olivat pitäneet minua tiukasti otteessaan jo viisi päivää, joten en ollut päässyt tallille sitten sunnuntain. Harmitti hieman, sillä olisi ollut kiva seurailla Viskin laihdutuskuurin etenemistä hieman tarkemmin. "Toivottavasti pikkutytöt eivät ole syöttäneet ruunaparkaa täyteen herkkuja", ajattelin kauhistellen jo mielikuvaa Viskistä, joka ei mahdu karsinansa ovesta ulos. Samalla naurahdin ajatukselle, sillä kaikessa kammottavuudessaan se olisi hyvinkin koominen tilanne. Janna tuskin tykkäisi siitä ja en todellakaan usko, että omistajaneiti selviäisi tilanteesta vain parin kirosanan turvin. Hymähdin tällekin ajatukselle ja jatkoin matkaa tallia kohti.

Yöllä oli ollut pakkasta, joten maa oli kuurainen ja osin myös jäinenkin. Se ärsytti minua suunnattomasti, koska olin suunnitellut kokeilevani tänään Viskin kanssa kärryillä köpöttelyä - niin vähäisiä kuin kokemukseni kyseisestä lajista ovatkin. Päätin puunata Viskin oikein nätiksi, luoda lannat, auttaa ruokinnassa ja käydä vetelemässä vähän koulua kentällä. Kenttä näytti hyvinkin sulalta, sillä ratsastustunnit olivat edesauttaneet sen sulana pysymistä kiitettävästi. Jatkuva käyttö esti kätevästi kentän jäätymisen. Kentällä laukkasi nytkin Santtu Pennyn kanssa. Vilkutin pojalle, mutten usko tämän huomanneen, sillä hän näytti keskittyvän enemmänkin Pennyn pidättelemiseen, kuin maisemien tuijotukseen.

Viskiä ei näkynyt tarhoissa, joka oli suoraan sanottuna aika iso yllätys. Sen sijaan löysin ruunan karsinastaan rehuja mussuttamasta. Jahas, hyvä muisti minulla tosiaankin näiden ruoka-aikojen suhteen. Ei ihme kun Santtu-talliorjalla näkyi olevan vapaa-aikaa, jonka tämä oli näköjään päättänyt kuluttaa Pennyn kanssa ratsastaessa. En raaskinut häiritä Viskin ruokarauhaa, sillä olisin mitä varmimmin saanut osakseni vain luimivia äkäisiä katseita, kenties pari näykkäisyä ja vihaisen jalannoston. En ollut nyt sillä tuulella, että jaksaisin katsella Viskin kiukuttelua, joten raukeasti haukotellen suuntasin askeleeni kohti toimistoa tarkoituksenani lysähtää sohvalle tekemään jotain viihdyttävää, kenties vain laiskottelemaan.

Aukaistessani oven pari pikkutyttöä vaikeni selvästi kesken kiivaan keskustelun. En välittänyt heistä, vaan heilautin itseni sohvan selkänojan yli sohvalle loikoilemaan. Haukottelin uudemman kerran ja päätin keittää kupposen kahvia pysyäkseni loppupäivän hereillä. Pistin kaksikin kuppia kiehumaan siltä varalta, että saisin seuraa. Ja niin tosiaan, vartin päästä toimistoon pelmahti väsyneen oloinen Santtu, jonka kengät pudottelivat tasaisin välein kovettunutta kuraa ja hiekkaa lattialle. Rypistin otsaani vilkaistessani Santun kenkiä. Poika irvisti ja repi saappaat jalastaan heittäen ne ovensuuhun huolettomasti. "Et arvaakaan, miten sai taas Pennyn kanssa tapella..." Poika aloitti hengästyneen kuuloisesti. "Ota kahvia", tarjosin virnistäen ojentaen höyryävää juomaa Santulle päin.

Santun juttu Pennyn ratsastuksesta kesti parikymmentä minuuttia, jonka aikana kahvit oli juotu ja tyhjät kupit tiskattu, kuivattu ja laitettu takaisin kaappiin. Jutustelu jatkui normaalin kouluvalituksen ja muun turhan merkeissä, kunnes hoksasin että Viski oli syönyt jo ajat sitten ja olisi täysin valmis harjattavaksi ja ratsastettavaksi. Jätin Santun sohvalle tokaisten meneväni ratsastamaan ja kehotin tätä tulemaan katsomaan. Poika kuitenkin pudisteli päätään ja vastasi menevänsä kotiin, sillä oli kuulemma aivan kohmeessa kylmän ulkoilman jäljiltä. "Ihan miten vaan", sanoin silmiäni pyöräyttäen ja hain Viskin harjapakin mukaani ennen karsinalle suuntaamista.

Viski vaikutti piristyneeltä ruokaa saatuaan ja se tökki minua turvallaan hilpeästi. Rapsutin ponia korvan takaa ja se hörisi matalalta. Aloin harjata Viskiä riuskin vedoin, kiitollisena siitä, ettei se ollut ehtinyt piehtaroida tänään karsinassaan - tai mikä vielä pahempaa - tarhassaan. Työhön meni tavallista kauemmin aikaa, sillä Viskin häntä oli suoraan sanottuna pelkkää takkua. Sain selvitellä takut sormin ja aikaa kului melkein vartti. Viski tuntui nauttivat saamastaan erikoiskohtelusta ja se vaikutti suorastaan ylimieliseltä, kun päätin työni. Poni yritti taas tökkiä minua turvallaan, mutta väistin tylysti ja pujahdin pois karsinasta.

Turhautuneena lähdin viimein hakemaan Viskin varusteita ja en viitsinyt edes vilkaista, paljonko kello mahtaisi olla. Viskin hyvä tuuli tuntui haihtuneen, kun laitoin sille varusteita. Ponin hampaat naksahtivat aivan parin sentin päässä kyynärpäästäni ja jalka oli sohaista minua polveen. Onneksi ehdin väistää, mutta aamupäivän paha tuuli tuntui taas palaavan hiljalleen ylleni. Ärähdin Viskille parikin kertaa, kun se temppuili kuolaimien laitossa ja lopulta jouduin suorastaan pakottamaan sen suun auki. Viski vaikutti nyrpeältä, kun viimein kiristin suitsien viimeiset soljet ja heitin ohjat ruunan pään yli. Vihdoin valmista.

Nappasin raippani mukaan ovensuusta, sillä olin sellaisella päällä, etten jaksaisi paukutella pohkeita ilman mitään konkreettista vaikutusta. Tiesin Viskin inhoavan raippaa, ja ruuna tuntuikin entistä äreämmältä, kun huomasi tutun kepin vasemmassa kädessäni. "Nyt saat sitten olla kiltisti", kuiskasin Viskille vino ja lähes ilkeä hymy huulillani. Talutin Viskin kentälle, joka oli Santun jäljiltä tyhjä. Tunnit pidettäisiin ilmeisesti tänään maneesissa, sillä siellä oli valot ja sinne päin virtasi pikkutyttöjä vanhannäköiset digikamerat käsissään, ilmeisesti hevosia kuvaamaan menossa. Kiskoin Viskin vyötä tiukemmalle ja sain sen - ihme kyllä - toiseksi viimeiseen reikään. "Laihdutuskuurilla on siis ollut jo joitain vaikutuksia", tuumin tyytyväisenä.

Työnsin jalkani jalustimeen ja ponnistin Viskin selkään. Ruuna yritti lähteä kävelemään, mutta pysäytin sen napakalla pidätteellä ohjista. "Jaksa nyt seistä vielä hetki, kohta pääset liikkumaan kunnolla", mutisin jalustinhihnoja säätäessäni. Yritin turhaan vetää vyötä vielä viimeiseen reikään, mutta luovutin ja ohjasin Viskin uralle. Ruuna vaikutti hieman laiskalta, joten valmistauduin käyttämään raippaa pitämällä sen tiukassa otteessa nyrkissäni. Ratsastin Viskiä jo alkukäynneissä reippaampaan käyntiin. Viski totteli, mutta ei vaikuttanut järin energiseltä. Vaihdoin suuntaa pari kertaa, volttailin ja kiemurtelin mahdollisimman paljon. Viski tuntui lämpenevän ja se ei tuntunut enää niin jäykältä. Taputin tyytyväisesti russin kaulaa.

Painoin pohkeeni Viskin kylkiin pyytäen siltä ravia. Viski totteli - tosin hyvin vastahakoisesti. Näpäytin ponia kerran raipalla ja se spurttasi liki kiitoraviin kerralla. Pidätin Viskin tasaisen reippaaseen raviin ja aloin keventämään askelten tahdissa. Käänsin Viskin taas voltille asettaen sisälle päin. Viski taipui varsin nätisti, josta palkitsin sen pikataputuksella. Ohjasin Viskin uralle, painaen sitä lujasti sisäpohkeellani ulospäin, sillä Viski oli koittanut oikaista voltin loppupuolella. Otin parit siirtymiset ja ratsastin tempon vaihteluita. Yritin saada lyhennetystä ravista pikemminkin energisen kuin laiskan, mikä osoittautui aluksi hyvin vaikeasti. Sitkeällä ratsastuksella sain Viskin kuitenkin kulkemaan kunnolla eteen myös kootummassa ravissa.

Ratsastin Viskillä muutamia hallittuja laukannostoja. Olin jo oppinut Viskin tavan rynniä kiitoravin kautta laukkaan, joten osasin antaa ne tavalliset puolipidätteet ennen laukannostoa. Viskin laukka tuntui eteenpäin pyrkivältä ja pidin laukkaa yllä pari kierrosta. Ratsastin lyhyille sivuille pääty-ympyrät huolehtien taas kunnollisesta asetuksesta ja vahtien, ettei Viski oio ympyröillä niin kuin sillä oli etenkin alkeistunneilla tapana. Harjoitus sujui hyvin, joten siirsin Viskin raviin. Istuin alas satulaan päättäen totuttaa itseäni taas vaihteeksi Viskin pomppuraviin, mutta hämmästyksekseni se ei tuntunutkaan niin pomppivalta kuin olin muistanut ja pystyin rentoutumaan ruunan selässä hyvin. Viski ansaitsi tietenkin kunnon taputukset.

Lopputunti kului alkutunnin tavoin tempon vaihteluissa, nyt tosin myös laukassa. Pyrin laukkaamaan mahdollisimman paljon, sillä karistettuaan unihiekat silmistään Viski osoittautui tänään hyvinkin energiseksi ja sitä sai laukassa jopa hiukan pidätellä. Olin oikein tyytyväinen ruunaan hidastaessani sen noin kahdennenkymmenennen kerran raviin ja siitä sitten pehmeästi käyntiin. Halasin Viskiä iloisesti ja kehuin sen maasta taivaisiin. Loppuverryttely sujui hyvin rauhallisissa merkeissä, parin ravipätkän jälkeen annoin Viskin kulkea pitkin ohjin käyntiä muutaman kierroksen omaan tahtiinsa - tänään sangen reipasta tahtia - ja ohjasin sen sitten kentän avonaisesta portista ulos. Laskeuduin ratsailta pysäytettyäni Viskin ja kävelin poni perässäni tallustaen talliin.

Riisuin Viskin kamat ja harjasin ruunan pikaisesti puhdistaen myös sen kaviot - joihin olikin kertynyt tunnin aikana kaikenlaista paskaa. Vilkaisin kelloa ja päätin lähteä kohti kotia. Viikonlopun aikana olisi ehdottomasti tultava tallille uudelleen, mikäli aikaa riittäisi. Ja kyllähän minä aioin saada sen järjestettyä riittämään. Suukotin Viskin hyvästiksi - vastalahjaksi sain hellän tuuppauksen mahaan - lähdin hyräillen jotain typerää biisiä käppäilemään bussipysäkille. Ilta oli jo pimennyt, mutten edes huomannut sitä pohdiskellessani onnistunutta ratsastusreissua.

Oi awwww, Viski hörisee jo sulle! Onnittelut Annika. Mun väsymyksestä ja selkäkivuista johtuen kommentointi on olematonta, mutta tarina oli oikein aidontuntuinen, viihdyttävä ja erinomainen.

Pisteytys 10
Kokonaispisteet 18,5

"Vihdoinkin koeviikko takanapäin", tuumin istuessani lämpimässä bussissa matkalla tallille. Ensi viikon uskonnon koe saisi jäädä vähemmälle lukemiselle, sillä vanhempieni jankutuksesta huolimatta olin onnistunut livahtamaan tallille koulukirjojen äärestä. "Ihanaa nähdä Viski taas", hymyilin ajatuksissani. "Toivottavasti se muistaa minut, viime visiitistä on harmillisen pitkä aika..." Painoin bussin stoppinappulaa ja nousin penkiltäni kahmaisten ison kassini mukaan. Raippa pursotti laukun vetoketjun välistä ja ratsastuskypärä teki laukusta hassun pyöreän muotoisen.

Bussi seisahtui pysäkille ja hyppäsin takaovesta ulos. Ulkoilma oli suorastaan kirpeä ja nyin kaulaliinaani paremmin leukani päälle. En jäänyt hytisemään bussipysäkille, vaan lähdin harppomaan tottuneesti tallia kohti laukku keikkuen vasemmassa kädessäni. Piha näytti autiolta, vain pari autoa näkyi parkkipaikallakin. Viskiäkään ei sen puoleen näkynyt ulkotarhassaan. Kuvittelin mielessäni, millaisen talviturkin herra olisikaan ehtinyt kasvattaa viikon aikana ja pidättelin naurua kuvitellessani Viskille järkyttävän paksua karvaturkkia.

Lunta oli satanut maahan pari senttiä ja ihme kyllä se ei ollut toistaiseksi sulanut pois. Lumesta erottui selvästi lukuisia kavionpainanteita, jotka olivat tarponeet maastoon ja takaisin. Hytisin ja ajatuksesta talvimaastosta. Varoin liukastumasta pariin jäälätäkköön ja ihme ja kumma pääsin liukastumatta perille talliin. Livahdin nopsasti sisälle talliin, sillä olin jo saanut tarpeekseni kylmästä ulkoilmasta. Tallissa oli sopivan lämmintä ja riisuin jo ovella takkini pois. Kävin heittämässä sen ja ratsastuskassini tyhjään toimistoon. Ihmettelin, missä kaikki porukat olivat, mutta päätin jättää salapoliisin työt sikseen ja ruveta harjaamaan Viskiä.

Hain ruunan harjapakin tutulta paikalta. Samalla tunsin pienen omatunnon pistoksen, kun olin laiminlyönyt hoitajantöitäni koeviikon takia. Viskin näkeminen kuitenkin piristi, sillä ruuna päästi pitkän ja matalan hörinän minut huomatessaan. Kiiruhdin halaamaan Viskiä lempeästi ja rapsuttelin sen poskea tyytyväisenä. Aloitin harjausurakan ja huomasin, että Viski oli todellakin kasvattanut pörheän talviturkin. En kuitenkaan jäänyt kauhistelemaan paksua turkkia, vaan riuskoin vedoin rupesin harjaamaan ruunaa puhtaaksi. Se oli selvästi maannut hetki sitten, sillä oikea kylki oli aivan puruissa. Jutustelin Viskille kaameasta koeviikostani harjauksen lomassa ja ruuna tuuppi minua silloin tällöin turvallaan tuttavallisesti.

Harjaustyön valmistuttua lähdin hakemaan Viskin varusteita. Maneesiratsastusta olisi siis tiedossa, sillä kenttä oli näyttänyt äsken hyvin jäiseltä ja maasto ei näin talvisaikaan erityisesti houkuttanut. Viskin varusteiden laitto sujui nopeasti, sillä ruuna vaikutti jokseenkin tyytyväiseltä päästyään taas hoitajansa palveltavaksi. Kiristin vielä ennen lähtöä satulavyötä reiällä ja huomasin yllätykseksi, että Viski tuntui hieman hoikemmalta kuin ennen laihdutuskuurin alkua. Taputin ruunaa tyytyväisesti ja se höristi korviaan innoissaan.

Talutin Viskiä kohti maneesia ratsastustuntia suunnitellen. "Kouluvääntö voisi tehdä herralle terää", tokaisin Viskille virnistäen. Poni katsoi minua hiukan epäluuloisen näköisenä, vaikka minusta tuntuu että taisin vain kuvitella. Astuimme sisään maneesiin. Siellä tuntui melko lämpimältä ja muistinkin, että Vaajassa oli lämmitetty maneesi. "Pisteet Vaajalle", tuumin tyytyväisenä. Kylmä maneesi talvisin oli inhottavin mahdollinen paikka ratsastaa. Laskin jalustimet alas ja sähläsin vyötä vielä reiän kireämmälle. Viski luimi ja polkaisi takajalkaansa äksysti, joten päättelin ponin hyvän tuulen loppuneen siihen paikkaan. Työnsin saappaani jalustimeen ja ponkaisin ruunan selkään välittämättä vihaisesta hännänhuiskauksesta.

Jalustimien säätö vei jonkin aikaa, sillä niissä oli kiepit, jotka piti tietenkin avata. Viski yritti pariin otteeseen lähteä itsenäisesti kävelemään, joten sain tuon tuostakin pidätellä sitä ohjista. Kun vihdoin pääsimme uralle, kello näytti jo melkein neljää. Kannustin Viskin reippaisiin alkukäynteihin pitkin ohjin. Poni kulki eteenpäin kiltisti, vaikkakin sen korvat luimistuivat aina vähän väliä. Parin kierroksen jälkeen kokosin ohjat, vaihdoin suunnan ja siirsin Viskin kevyeen raviin. Tuttuun tapaan verkkasimme volteilla, ympyröillä ja kahdeksikoilla ja taisi siinä pari askelta pohkeenväistöäkin sekä käynnissä että ravissa hurahtaa. Hirveän raskasta tuntia en ollut kaavaillut, ihan perustyöskentelyä perusjutuilla. Viski yritti vähän kiemurrella pohkeenväistöissä omia reittejään, mutta lopulta se taipui nätisti ristiaskeliin.

Otin parit laukannostot ja laukkapätkät kahdeksikolla ja sain parit laukanvaihdot kahdeksikolla aikaiseksi. Taputin Viskiä, joka pärskähti päätään heilauttaen. Hidastin ruunan raviin ja työskentelimme taas pohkeenväistöjen parissa pitkällä sivulla. Viski tuntui kuuntelevan apuja paremmin kuin alkutunnista ja tyytyväisenä annoin sille pienen lepotauon pitkin ohjin. Kokosin pian ohjat ja väänsimme Viskin kanssa vielä hieman laukkaa - jopa ilman Viskin perusryntäyksiä, vau! - ja sitten päästinkin ruunan jo loppukäynteihin. Viski venytti kaulaansa ja haukotteli pitkään. "Oliko noin tylsää?" puuskahdin ponille. Viski käänsi korviaan taaksepäin kuunnellen ääntäni, mutta ei reagoinut kysymykseeni muuten.

Käppäiltyämme kuusi kierrosta maneesin ympäri ohjasin Viskin ulos kohti tallia. Tallin oven edessä nousin ratsailta ja talutin Viskin talliin. Ruuna haukotteli uudemman kerran ja ravisteli otsatukkaansa. Silitin Viskin turpaa ja poni puhalsi lämmintä ilmaa käsilleni. Riisuin russiruunalta varusteet ja kipaisin viemässä ne paikoilleen. Viski ei ollut juuri ollenkaan hikoillut, sillä olimme treenanneet melko kevyitä harjoituksia. Laitoin Viskille riimun ja samalla nappasin riimunnarun ruunan karsinan koukusta. Napsautin riimunnarun kiinni riimuun ja maiskautin ruunalle. Viski lähti maleksimaan perääni tarhoja kohti.

Laku näkyi kirmailevan villisti kaksikon yhteisessä tarhassa. Viski sai railakkaan tervetulohirnahduksen, johon se vastasi samalla mitalla. Päästin Viskin irti tarhassa ja se ampaisi ripeää laukkaa Lakun luo. Kaksikko nuuhki toistensa turpia, jonka jälkeen ne alkoivat rapsutella toisiaan nautinnollisen näköisinä. Hymyilin kaveruksille ja jäin katselemaan niitä vähäksi aikaa. Pian minua alkoi kuitenkin palella jo kunnolla, joten lähdin hakemaan tavaroitani tallista. Sen jälkeen suuntasin suoraan kohti bussipysäkkiä. Huonon tuurini ansiosta sain odotella bussia parikymmentä minuuttia, mutta aika kului sutjakkaasti Viskistä haaveillessani.

Moi Annika!
Sulla onkin jo koeviikko takanapäin, menikö hyvin? (Arvaa vain, ylläpidolla alkoi tänään koeviikko ja ei varmasti tule menemään edes siedettävästi.. rkele..) Viski on tuntunutkin ikävöivän jo rapsuttajaansa, vaikka aika hyvin tuo maailman toiseksi monin poni noilla tuntilaisilla itseään rapsuttaakin. Mukava nähdä sut taas Vaajassa, vaikka ylläpito salaisesti toivookin, ettet vaihtaisi hoitsua uudempaan.

Kuitenkin joo, tarina oli oikein kivaa luettavaa, vaikka Viski taisikin hieman vääntelöihtiä ja tylsistyä kouluväännön aikana.. Nyt kun lunta on maassa, niin mitä sanoisit pienestä valjastelutreenistä Viskin kanssa? Jos se ei vielä sinulta aivan suju, niin pyydä vaikka Mikko apuun. Pellolla pitäisi olla jo riittävästi lunta, reki on ihan liian painava Viskille, mutta tallin takana on pieni yhdenistuttava jalaskelkka, sen saa sopivasti Viskin valjaisiin kiinni jos niin haluat.

Kiitos kivasta tarinasta!

Pisteytys 9
Kokonaispistemäärä 27,5

Lunta oli parina päivänä tupruttanut taivaan täydeltä ja maisema näytti ihanan jouluiselta kaikkialle, minne sattuikin katsomaan. Puitten oksilla oli paksut kerrokset lunta ja tallipihan hangilla näkyi selviä kavionjälkiä. Maisema näytti kuin joulukortista tempaistuilta ja se sai minut hyvinkin jouluiselle tuulelle. Hyräilin joululauluja hilpeästi kurottaessani kaulaani nähdäkseni, näkyisikö Viskiä parkkiksen viereisessä tarhassa. Tarha oli kuitenkin tyhjä, joten oletin Viskin ja Lakun olevan sisällä tallissa.

Astuin sisälle talliin kopisteltuani ensin saappaistani lumet pois. Olin laittanut saappaitten alle paksuimmat villasukkani, joten kerrankin varpaat tuntuivat pysyvän lämpöisinä. "Moi", tervehdin virnistäen Santtua, joka lakaisi käytävää hyvin keskittyneen näköisenä. Poika kohotti katseensa ja irvisti minulle. "Orjatyötä, orjatyötä..." hän mutisi päätään pudistaen jatkaen siivoustaan. Hymyillen kävin ensin tervehtimässä Viskiä rapsuttelulla ja kipaisin sitten toimistoon viemään kamani. Toimisto oli tyhjä, mutta hoksasin heti pöydällä avonaisen piparirasian, josta kävin pihistämässä pari tuoksuvaa piparia itselleni.

Mutustelin piparini tyytyväisesti ja hain sitten Viskin harjapakin. Harjasin ponin pikaisesti, sillä se ei ollut kovin likainen ja en tahtonut tuhlata energiaa turhaan työhön - laiska minä. Kysyin Santtua apuun Viskin valjastukseen, mutta tämä kehotti pyytämään Mikkoa omien talliorjatöittensä vuoksi. Kävinkin pikaisella etsintäreissulla ja löysin Mikon melko nopeasti purkamasta Rastilta varusteita. "Moi Mikko! Viitsisitkö auttaa Viskin valjastuksessa? Aattelin käydä heittämässä pienen lenkin Viskin kanssa tuolla pellolla, kerta luntakin on", selitin asiani. Mikko lupasi tulla auttamaan kunhan saisi Rastin purettua ja sillä aikaa kävin hakemassa ratsastustakkini toimistosta (jossa satuin näkemään Santun piparivarkaissa).

Mikko selitti alusta alkaen, miten hevonen valjastetaan ja puolet taisi mennä ihan ohi korvien. Pääkohdat kuitenkin jäivät hyvin mieleen ja Mikon viimeisteltyä valjastuksen, kiittelin häntä tuhannesti. Mikko heilautti kättään tyynesti ja painui toimistoon "kahvittelemaan ja maistelemaan joulupipareita", kuten hän asian ilmaisi. En raaskinut mainita hänelle, että pipareita tuskin Santun jäljiltä olisi enää jäljellä. Viski vaikutti innokkaalta, kun hyppäsin kelkan kyytiin - kenties yhtä innokkaalta kuin minä. Rekiajelu oli minulle jonkin verran tuttua, sillä olihan sitä pari kertaa tullut aiemminkin kokeiltua, ei tosin Viskin kanssa. Tällä kertaa kyse oli tosin jalaskelkasta, mutta periaatehan oli sama?

Maiskutin Viskin liikkeelle ja kiedoin kaulahuiviani tiukemmin kaulaani. Kiristin kypärän hihnaa samalla, kun toisella kädelläni ohjasin Viskiä pelloille päin. Ruuna vaikutti nyt oikein innokkaalta ja minusta tuntui, ettei se ollut kävellyt noin ripeää vauhtia ikinä ratsastaessa. "Kulkuset, kulkuset, riemuin helkkäilee..." Rallattelin iloisin mielin. Viski käänsi korviaan taaksepäin uteliaana. Jonkin aikaa käveltyämme siirsin Viskin napakasti raviin. Kelkka kulki eteenpäin mukavasti, eikä yhtään tököttävästi kuten olin vähän aikaa sitten pelännyt Viskin tikitysravin tuntien. Pellot tulivat jonkin ajan kuluttua vastaan. Viski höristi korviaan uteliaana. Hidastin ponin hetkeksi käyntiin.

Pelloille oli aurattu kiva pätkä kelkka- ja rekiretkiä ajatellen. Ihastelin edelleen lumista maisemaa, kun Viski kohotti päänsä ylös ja hirnahti kuuluvasti. Minäkin kohotin katseeni ja samassa huomasin Reetan ja Oonan ratsastavan meitä kohti. Heilautin Oonalle hymyillen kättä ja siirsin Viskin raviin. Ruuna ravasi reippaasti ja pian ohitimme Oonan ja Reetan. "Ihana ilma", Oona huikkasi minulle mennessään pirteästi. Nyt ei satanut lunta ja ilma oli tosiaan ihana; sopivan leuto, pakkasta vain pari astetta. Kiertelimme Viskin kanssa peltoja ympäri ämpäri. En ole vielä kovin kokenut kelkkailija, mutta päätin silti kokeilla pätkän laukkaa. Viski innostuikin spurttaamaan oikein kunnolla ja vähällä oli, ettei kelkka kellahtanut kumoon vauhdissa. Pidättelin Viskiä, mutta annoin sen kuitenkin laukata pellon ympäri kerran. Sitten hidastin sen raviin ja käänsin takaisin tallille päin.

Näin Oonan tallipihalla Reetan selästä nousemasta ja vaihdoimme taas pari sanaa ohimennen. Viskin riisumiseen en tarvinnut Mikkoa, sillä Oona jakeli osaavasti ohjeita sitä mukaan kun Viskiä riisuin. Helpotus sinänsä, sillä nyt luultavasti osaisin itse ensi kerralla riisua Viskin ilman neuvonantajaakin. Talutin Viskin karsinaan ja kävin hakemassa taas sen harjapakin. Viski ei ollut liiemmin hiennyt, eikä ihme, sillä olimme käyneet vain vähän reilun puolen tunnin lenkin. Se kuitenkin saisi riittää, sillä mieli teki jo kotiin lämpimän peiton alle kaakaomukin ääreen. Ajatuskin lämmitti palelevia käsiäni, mutta harjasin Viskin kuitenkin huolella loppuun ja suikkasin sille suukon lähtiäisiksi.

Bussipysäkille kävellessäni juutuin juttusille Santun kanssa, joka oli lopettelemassa tämän päivän talliorjatöitään. Sain kuulla hirveän valituksen lannanluonnista, käytävänlakaisusta ja ruokinnan vaikeuksista, kunnes hoksasin kellon olevan jo viittä vaille kuusi - bussin pitäisi tulla juuri parin minuutin päästä. Moikkasin Santun ja kiiruhdin pysäkille ehtien onneksi bussiin. Seuraavan tuloon olisikin ollut puoli tuntia ja siinä ajassahan olisi ehtinyt vaikka uuden kelkkaretken heittää!

Terveecz Annika!
Taitaa mahdollisesti jäädä jopa sun viimeiseksi hoitokerraksi Viskin kanssa! Toivottavasti oli niin hauskaa ajelemassa kuin miltä vaikutti, laukkailu kelkan kanssa on aina kivaa. Tarina oli mukavan talvinen ja miltei kuulin talitinttien sirkutuksen korvissa lueskellessani.

Pisteytys 9
Kokonaispistemäärä 36,5